Hobittiolutta ja tuataraliskoja

Onko ekologisesti järkevää rahdata olutpulloja Suomeen Uudesta Seelannista asti? Tätä Callistus pohdiskeli, mutta ei voinut jättää tekemättä eksoottista maabongausta, kun haaviin tarttui kaksikin saarivaltion pale alea, Tuatara Brewingin Kapai (5,8 %) ja Monteith’s Breweryn Southern Pale  Ale (4,6 %).

Uusi-Seelanti on Brittiläiseen Kansainyhteisöön kuuluva, asukasluvultaan ja alueeltaan jonkin verran Suomea pienempi saarivaltio, joka sijaitsee tosiaan aika tarkkaan maapallon toisella puolella. Lähin naapuri on Australia, pari tuhatta kilometriä luoteeseen. Osa saarten meren sylistä nousseesta tuliperäisestä maaperästä on kuulunut muinoin kadonneeseen Gondwanamantereeseen. Saarten omalaatuiset, jylhät maisemat sopivatkin erinomaisesti Taru sormusten herrasta -elokuvan hobittien Keski-Maaksi.

Uusi-Seelanti asutettiin vasta samoihin aikoihin kuin viikingit tekivät retkiään pohjoisessa, eli noin tuhat vuotta sitten. Sitä ennen saarilla ei ollut juuri nisäkkäitä nähty. Polynesialaiset maorien esi-isät, nämä etelän viikingit, saapuivat alueelle sivuvakaajilla varustetuilla purjekanooteilla. Eurooppalaiset alkoivat vallata saaria oikeastaan vasta James Cookin tutkimusretkien jälkeen 1760-luvulta alkaen. Mainittakoon, että Cookin yhtenä apulaisena oli mukana myös turkulainen kasvitieteilijä Herman Spöring, jonka mukaan Cook nimesi erään saarenkin Uuden Seelannin rannikolta.

Aikakirjat kertovat, että kapteeni Cook toi myös olutkulttuurin niin Uuteen-Seelantiin kuin Australiaan. Eihän Lontoossa Endeavour-laivalle lastattu neljä tonnia olutta pitkään riittänyt. Uusilla mantereilla oli syytä heti aloittaa oluen valmistus. Kapteeni Cookille kuuluukin kunnia oluenpanon käynnistämisestä Uudessa-Seelannissa. Se tapahtui 27. maaliskuuta vuonna 1773.

Britti-imperiumin perintönä saarilla kukoistaa olutkulttuuri tänäänkin – pienpanimobuumeineen päivineen. Onpa saarten tuliperäinen maaperä synnyttänyt lukuisia omaperäisiä ja mielenkiintoisia humalalajikkeitakin.

Entä miltä maistuivat esimerkkioluemme? Monteith’in Southern Pale Alessa ei ole ipamaista purevuutta. Lienevätkö sitten tuulet Etelämerellä lempeämmät kuin Intianmerellä! Kevyt ruokaolut, maistuu vaikka tuoresalaatin kumppanina. Kuivahko, hiilihappoinen kesäjuoma.

Tuatara Brewingin Kapai sen sijaan on varsin humalikas. Perusmaku on amerikkalaisen sitruksinen, vaikka olut muuten muistuttaa enemmän eurooppalaista. Liekö aromi peräisin juuri uusi-seelantilaisten omista humalista ja maltaista? Miellyttävä tuttavuus. Erikoiskiitosta sai pullo, jonka röpöliäinen pinta jäljittelee tuataran nahkaa. Tuatara on kotoperäinen lisko, joka on elellyt Uudessa-Seelannissa jo paljon ennen ihmisen saapumista saarille.

Alkuperäiseen aprikointiin palataksemme: Callistus kallistuu sille kannalle, että oluen rahtaaminen Uudesta-Seelannista asti ei välttämättä ole järkevää, muttei näin maistelumielessä järin suuri ympäristörikoskaan. Ehkä meille turkulaisille riittäisi kuitenkin Uuden-Seelannin tuomisiksi Rettigin palatsimuurin syvennykseen asetettu Spöringin saarelta tuotu kivenmurikka.