Sesongin villejä maistelumuistoja Osa II

Maistelumuistojen kakkososassa siirrymme IPOjen ja vähän stoutien ja porttereidenkin maailmaan. IPAt ovat tulleet jäädäkseen. Oluttyyli on houkutellut panimoita sekä erilaisiin luoviin kokeiluihin että myös keskinäiseen yhteistyöhön. 

 

Monipuolistuvat IPAt

IPA-humaloinnin kirjo laajenee, toki amerikkalaiset sitä edelleen hallitsevat. Mutta uusia makusävyjä on haettu myös erilaisista hedelmistä ja muun muassa ginitynnyrikypsytyksestä.

Kesän IPOjen prosenttihaitarikin on leveä. Mietojen IPOjen huipuksi osoittautuu virolaisen Lehen Väike India (2,7%). Edellisvuoden myönteiseksi kevyt-IPA -yllättäjäksi nousi kaksi ja puoliprosenttinen Olvin Hi-Hop IPA. Kuluvan vuoden osalta tittelin ansaitsee tämä lievästi hapan ja  runsasmakuinen Väike India. Callistus suosittelee kesäiseksi janojuomaksi.

Vahvemmassa päässä komeilevat kaksi imperial IPAa, pietarilaisen käsityöpanimo AF:n Redrum (8,8%) ja Ruosniemen Gin Barrel (9%). Venäläinen Redrum on IPAksi aika metka, tumma, hiukan belgioluen tyyppinen, aluksi makealtakin häivähtävä. Mutta kyllä karvauskin tuntuu. Lopuksi jopa aika rough - lieneekö oluelle tarkoituksella annettu nimi "redrum" eli väärinpäin: "murder". Redrumin etikettikin tuntuu viittaavan kauhuelokuvan klassikkoon Hohtoon.

Ruosniemi puolestaan lunastaa lupauksensa: hiukan paahteisessa imperiaalissa on jännä makumuisto puisesta ginitynnyristä. Vahvaa on myös oikea belgialainen, nimittäin Houblon Chouffee IPA (9%). Tämän tutun tonttuoluen IPA-version pilvimäinen vaahto sekä greippihedelmäinen mutta pehmeä ja vahva maku keräävät raadilta kiitosta.

Mukana on myös kansainvälistä yhteistyötä. Virossa toimivan suomalaispanimon Sorin D Water Melon Shake Dipa (8,3%) on kiinnostava ja erikoinen, mutta ei raadin mielestä aivan yllä Sorin totutulle tasolle. Melonista ja laktoosistako johtunee pirtelömäisyys ja epäipamainen paksuhko suuntuntuma.Voi tosin olla, että varauksellinen arvio perustuu vain Callistuksen vanhakantaiseen epäluuloon; pirtelömäisyyttähän (shake) juomassa tavoiteltiinkin.

Omintakeinen on myös Kakolan panimon yhteistyössä virolaisen Tankerin kanssa kehittämä Tanhu Farmhouse IPA (6%). Kukkainen tuoksu ja jännittävä sourimainen maku. Joku yty kuitenkin puuttuu. Raadin mielestä ei ole ihan hintansa väärti (0,75 litran pullo Alkossa 16,96 euroa). Olisikohan näissä yhteistyöoluissa tällä kertaa lievää yliyrittämistä?

Maininnan ansaitsee myös pehmeä, mutta puraiseva Sonnisaaren Humalaja (6,7%), jossa on hauskan nimensä mukaisesti vuoriston tuntua. Kaurahiutaleet ja vehnämallas pehmentävät mukavasti vahvaa humalointia.

Stoutit ja portterit maistuvat kesälläkin

Kesäkaudesta huolimatta stoutit ja portteritkin maistuvat. Eturiviin nousee kaksi imperial stoutia, edellämainitun pietarilaispanimo AF:n Big Black Mash (10%) ja norjalaisen Lervigin Konrad's Stout (10,4%). Molempien ylöspanokin saa kiitosta. Big Black Mash on sisältöönsä viitaten tyylikkäässä mustassa purkissa, keskellään kirjaimista koostuva "muusispiraali". Konrad-pullon etikettiä hallitsee black metal -tyyppinen punamusta sirpalekuvio. Molemmat stoutit ovat todella heavyä tavaraa, nautiskeluoluita parhaimmillaan.

Erikoinen kokeilu on virolaisen Lehen Punane ja Must Raspberry Porter (7 %). Ei luulisi, että vadelma sopii portteriin, mutta niin vain käy. Vahva paahto taittaa vadelman äitelyyden - mainio kesäisen aterian päätösolut.

Englantilainen Big Belly on antanut imperial porterilleen nimen Aethelstan (10%). Tämä tuhti, öljyisen paksu, turvesavuinen portteri on kuitenkin salaa lempeä eikä tunnu niin vahvalta kuin on. Ehkä olut on nimensä ansainnut. Aethelstania pidetään Englannin ensimmäisenä tosiasiallisena kuninkaana. Tämä 900-luvulla elänyt soturijohtaja yhdisti ensi kertaa laajat Britannian alueet valtansa alle ja ajoi simaa maistelevat tanskalaiset viikingit pois Yorkin kreivikunnasta.

Sesongin villejä maistelumuistoja Osa I

IPAt ovat viime vuosina vahvistaneet asemiaan olutmarkkinoilla. Tämä kevyen kirpakka oluttyyli sopiikin hyvin erityisesti lämpimin kesäisiin keleihin. Asia saa vahvistusta myös Callistuksen kesän ja alkusyksyn tilastoista, sillä maistellusta puolesta sadasta oluesta joka kolmas on IPA. Mutta uutena oluttrendinä on noussut esiin villihiivaolut. Siispä aloitamme maistelumuistelut villisti.

Villihiivaolut on nouseva trendi

Olutmarkkinoiden perinteinen villihiivaolut on lambic. Sitä valmistetaan ainoastaan Belgiassa, Senne-joen laaksossa. Menetelmässä olutvierteeseen ei lisätä lainkaan hiivaa. Panimon ullakolla suurten vierresammioiden yllä leijuvat villihiivat ja muut mikrobit saavat aikaan spontaanikäymisen ja tuloksena on aivan omanlaisensa, yleensä varsin hapan lambic-olut.

Hiivakantojen tutkimus on viime aikoina edennyt ympäri maailmaa. Oluthifistelijöiden iloksi hiivoja on luonnossa lähes joka paikassa. Hyviä oluthiivoja kasvaa villinä etenkin sokerilähteiden kuten marjojen, hedelmien, puiden ja kukkien pinnassa ja ympäristössä.

Erilaisten humaloiden merkitys oluen makuaistimuksiin on ollut viime aikoina vahvasti esillä. Mutta myös hiivojen vaikutus on vähintään yhtä suuri. Niinpä villihiivoja on ryhdytty systemaattisesti kartoittamaan ja keräämään sekä prosessoimaan oluenpanoon sopiviksi.

VTT:llä työskentelevä irlantilainen hiivatutkija Brian Gibson toteaa:
"Hiivasta riippuu esimerkiksi se, onko oluen makuvivahde hedelmäinen, mausteinen, kukkasmainen, tai vaikkapa hapan, kuten nyt on nousevana trendinä."

Somersetin kreivikunnassa lounaisessa Englannissa toimii villioluisiin erikoistunut panimo Wild Beer Company. Panimon kolme tuotetta löysi kesän mittaan tiensä myös Alkon hyllyille. Ne ovat Sour Dough (3,6%), Modus Operandi (7%) sekä Tepache (6%).

Kaikki kolme olutta ovat hienostuneita, kuivahkoja ja hapahkoja. Kaikissa on myös omat vivahteensa kuten kirsikka ja tammitynnyri (Modus Operandi), pienleipomon hapanjuuri (Dough) ja kaneli (Tepache). Parhaimmat pisteet raadilta keräsi burgundinpunainen, ja muutenkin hiukan viinimäinen ja muuntumiskykyinen Modus Operandi. Mieto Dough ei kuitenkaan lainkaan häpeä vahvempien veljiensä rinnalla.

Iloinen uutinen on, että syksyn korvalla kauppaan ilmestyi myös kotimainen villihiivaolut, Mallaskosken Jeriko Wild Ale (5,6%). Asiantuntijoiden mukaan suomalainen villihiiva sietää poikkeuksellisen hyvin kylmää, mikä on panimoteollisuuden mieleen. Mallaskosken panimo perustettiin jo vuonna 1921 Seinäjoen rantamille kohtaan, jota kutsuttiin Jerikon mutkaksi. Siitä oluelle nimi Jeriko. Kieltolain aikoihin alue sai hiukan kyseenalaistakin mainetta rauhattomana paikkana. Mutta tietäisikö kukaan, mistä itse Jerikon mutka on saanut nimensä?

Mallaskosken panimo kertoo tiedotteessaan panimomestarinsa keränneen hiivakannan viemällä oltutvierrettä ämpäreissä panimon rantaan, jossa ne keräsivät ilmasta villihiivoja yön yli. Hiivakantaa puhdistettiin siten syksyn 2018 ajan Seinäjoen ammattikorkeakoulun laboratoriossa ja otettiin panimossa käyttöön viime kesänä.

Seinäjokea voidaan ehkä kutsua Suomen Senne-joeksi, sillä Jeriko muistuttaa tosiaankin aitoa lambicia. Lempeä kukkaistuoksu saattelee maistelijan makuaistimukseen, jossa yhdistyvät sourin, bitterin ja kuivan siiderin aromit.

Pullon tyylikäs vihreä-kulta -etiketti ei tosin niinkään vastaa juoman makua, vaan tuo ennemmin mieleen jugend-tapetin. Jeriko kestää hyvin vertailun myös brittiläisten lajitoveriensa kanssa.