Koodari jouluyössä (munat jäässä)

 Otsikosta huolimatta ei ole tarkoitus kertoa opettavaista satua koodarin jouluöisestä seikkailusta ja kommelluksista. Maistelusessiomme kolmikko valikoitui kuitenkin suorastaan tarinalliseksi. Maisteltavana oli nimittäin Ruosniemen panimon Koodari 5,7 %(american lager), The Flying Dutchmanin Nuts Freezing Frost Biting Tongue on Frozen Pole 6 %(Winter IPA) sekä Põhjalan Jõuluöö 8 % (imperial portter). Toivottavasti koodarin jouluyö meni sentään mukavammissa merkeissä kuin munat jäässä.

Ruosniemen panimon ”ammattilaissarja” on osoittanut kaikessa hilpeydessään olevan hyvä jatkumo varsin erityyppisiä oluita. Tällä kertaa Callistuksen maisteluun saapui Koodari, tyyliltään se edustaa american lageria. Tarkemmin sanottuna premium american lageria, joka on vetisempiä veljiään parempaa ja tasapainoisempaa. Ruosniemen tuote on varsin oiva otos siitä mitä tämän tyylin edustaja saattaa parhaimmillaan olla. Runko on miellyttävän maltainen, humalointi raikkaan sitruksinen ja hivenen havuinen. Yhdessä ne muodostavat tasapainoisen ja mukavan pirteän kokonaisuuden.

The Flying Dutchmanin nomadipanimo on tunnettu paitsi hyvistä oluistaan myös erityisen pitkistä ja hilpeistä nimistään. Tällä saralla ei tule poikkeusta, vaikka ”Nuts” ei aivan parhaimmistoon pääsekään. Tämä ei tarkoita sitä että oluessa olisi vikaa sinällään, se vain kilpailee kovassa sarjassa. Mitä taas tulee tyyliin Winter IPA, niin tässä tuli kyllä skeptisyys aluksi vastaan. Toisaalta ajan henki suosii uusia nimityksiä ja tyylejä, näin ollen annettakoon WIPA:n olla. Ehkä talvisen IPAn kuuluukin olla juuri jotain konstailemattoman suoraviivaista, tavallista IPAa runsaammalla rungolla varustettuna. Katkeroita löytyy 57,1 EBU:n verran, mutta leveä ja jonkin verran makea maltaisuus tasoittaa humaloinnin mukavasti. Tuoksusta ja mausta löytää hedelmäisyyttä ja greippiä sekä ehkä hieman parfyymimäistä kukkaisuutta.

Viimeisenä maistelimme virolaisen Põhjalan jouluolutta. Tämän panimon tuotteet ovat Callistukselle jo tuttuja, mutta jaksavat aina yllättää positiivisesti. Jouluöö on kuin tehty viipyilevän raukeaan hetkeen pyhien aikana. Maustetuksi Imperial portteriksi luokiteltava nautinto on kuin tehty jälkiruuaksi tai rauhallisen lukutuokion kumppaniksi. Jouluöö on maustettu aidoilla vaniljatangoilla, kaakaonibseillä ja tammilastuilla.

Musta, täysin läpinäkymätön väri, tuoksu antaa lempeitä tammisen vaniljaisia aromeja ja aitoa suklaan tuoksua. Maku jatkaa samoilla linjoilla, mutta yllättää karvailla, paahteisilla aromeilla: tummaa suklaata, vaniljaa, kypsää luumua ja tammea. Maut sulautuvat toisiinsa ja vaihtelevat järjestystään mentäessä eteenpäin jälkimaun hienovaraisiin hetkiin. Olut muuttuu lämmetessään, joten kannattaa odotella ja nauttia pieniä siemaisuja, jotta saa kaiken irti makujen muutoksesta kohti täydellistä nautintalämpötilaa, jolloin karvaat katkerot taittuvat suuta hyväileväksi pehmeydeksi.

Sääntökunta käymistilassa

Callistuksen iloksi Alkon oluthyllyille on ilmestynyt kahden uuden trappistipanimon tuotteita. Kyseessä ovat amerikkalaisen St. Joseph's Abbeyn Spencer Trappist Ale (6,5%) sekä itävaltalaisen Stift Engelszellin Benno (6,9%) ja Gregorius (10,5%). Näistähän on pakko ottaa tarkemmin selvää!

Trappistiluostarit kuuluvat benediktiinisääntökunnan sistersiläiseen haaraan, jossa ne muodostavat vielä enemmän eristäytymistä, hiljaisuutta, rukoilua ja työtä korostavan ryhmän. Kuva St. Joseph's Abbeyn kotisivulta.

Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sotien jaloista Amerikkaan muuttaneet veljet perustivat uuden mantereen ensimmäisen trappistiluostarin alun perin Nova Scotiaan, Kanadan puolelle vuonna 1825. Luostari tuhoutui tulipalossa. Monien vaiheiden jälkeen veljeskunta päätyi 1900-luvun puolivälissä Massachusettsiin Spencerin kaupungin liepeille lähelle Bostonia. Sinne veljet rakensivat uuden luostarin ja omistivat sen Pyhälle Joosefille, Jeesuksen isäpuolelle. Luostarissa veljet toteuttivat benediktiinien alkuperäistä tunnusta ora et labora (rukoile ja tee työtä). Kuultuaan joku vuosi sitten eurooppalaisten trappistien menestyksestä oluenvalmistuksen saralla luostariveljet päättivät selvittää, toimisiko vastaava Amerikassakin.

Spenceriläisillä oli kokemusta vain hillojen ja marmeladien kaupallisesta valmistamisesta, joten uusi aluevaltaus vaati huolellista valmistelua. Niinpä he lähettivät muutaman veljen pariksi vuodeksi tutustumaan olutta panevien belgialaisten trappistiluostarien toimintaan. He aloittivat Westmallesta ja päätyivät St. Sixtuksen luostariin, joka valmistaa maailman parhaiksi mainittuja Westvleeteren-oluita. Vuoden 2014 alusta oltiin niin pitkällä, että ensimmäinen amerikkalainen trappistipanimo saattoi aloittaa toimintansa ja sai kymmenentenä luostarina maailmassa myös oikeuden käyttää tuotteissaan trappistilogoa.

Itävaltalainen Stift Engelszell-luostari oli puolestaan saanut vastaavan oikeuden vuonna 2012, ensimmäisenä alkuperäisen belgialais-hollantilaisen trappistiolutpiirin ulkopuolella. Tonavan rannalla lähellä Passauta sijaitsevan Engelszellin (”enkelin huoneen”) luostarin juuret ulottuvat aina 1200-luvun lopulle. Vuosisatojen mittaan luostari koki vaihtelevia kohtaloita kärsien muun muassa reformaation vaikutuksista. Luostari nousi uuteen kukoistukseen 1900-luvun alussa. Kukoistus päättyi kuitenkin dramaattisesti vuonna 1939, kun Gestapo sulki luostarin. 73 munkkia vangittiin, karkotettiin tai toimitettiin keskitysleirille kuolemaan.

Sodan jälkeen osa munkeista palasi ja käynnisti luostarin toiminnan uudestaan. Perinteisen liköörinvalmistuksen ohella luostari päätti elvyttää myös oman oluenpanonsa, joka pääsi lopulta alkamaan helmikuussa 2012. Ensimmäiset oluet Gregorius ja Benno saivat nimensä luostarin aikaisempien tarmokkaiden apottien mukaan.

Sitten itse maisteluun! Pyhän Joosefin veljet osoittivat, ettei opintomatka Belgiaan ollut turha. Spencer on omaperäinen, hunajainen, päärynäinen, hiukan vehnäolutmainen, raikas kokonaisuus. Maistuu varmasti kaikkina vuodenaikoina – vaikka rukoushetken jälkeen.

Myös Enkelin huoneen veljet osaavat asiansa. Benno vivahtaa aluksi hiukan siideriin. Hunajan häivähdys taistelee omenaisen happamuuden kanssa. Kokonaissävel on kuitenkin tasapainossa, äänilaji ehkä altto. Maistelun kruunaa Gregorius, joka on aivan huippulaatua. Mallaskellarin ja happaman omenan tuoksu johdattaa täyteläiseen amontillado-sherryn aromiin, viimeiseksi maistuu jälkiuunipaistettu ruisleipä! Jälkimaussa tuntuvat vielä paahteisuus ja turpeinen savu. Kerrassaan mieleenpainuva ja monipuolinen kokonaisuus.

An Orcadian Overture

rkneysaaret Skotlannin pohjoispuolella ovat mainio matkakohde meille pohjoismaalaisille. Väki on varovaisen kohteliasta, melko lyhytkasvuista, tuultenpieksämää kansaa jotka puhuvat hiljaa ja vähän - jotkut heistä tuntuvat vieläkin hämmästelevän sähkövaloja ja polttomoottorikäyttöisiä ajoneuvoja. Suomalaisesta Orkneysaarten lippu näyttää jonkinlaiselta Ahvenanmaan lipun norjalaisversiolta.

Joka paikassa on lampaita ja kissoja. Lampaat syövät merituulten tuivertamaa heinää ja rannalle huuhtoutunutta levää; paikallisissa lammasruoissa onkin omaperäinen maku.

Paikka on täynnä historiaa viimeisen noin kahdeksan vuosituhannen ajalta. Ei ole varmuutta, mitä kansaa alkuperäisasukkaat ovat - heidän jälkeensä saarille tulivat ainakin piktit ja viikingit.

Osa paikallisesta infrastuktuurista on vanhahkoa - tosin se ei ole ollut pariin tuhanteen vuoteen käytössäkään.

Norjan (ja Tanskan) alaisuudesta saarten hallinta siirtyi myötäjäisinä Skotlannin kuninkaalle Jaakko III:lle 1468 hänen naidessaan Kristian I:n tyttären Margareetan. (Kristianilla ei ollut vaadittua myötäjäissummmaa kirstuissaan, joten päädyttiin tähän ns. impignoraatioon.) Paikallisten sanotaan aina välillä haluavan liittyä takaisin Norjaan; voi olla että Brexitin myötä näin taas käy.

Alkoholielinkeinorakenteeltaan Orkney on hieman erikoinen; siellä toimii kaksi viskitislaamoa ja yhtä monta panimoa. 

Molemmat tislaamot, Highland Park ja Scapa Distillery, ovat melko tunnettuja ja arvostettuja. Niistä edelliseen on mahdollista päästä tutustumiskäynnille; kannattaa ehdottomasti valita kiertokäynneistä kalliimpi vaihtoehto, siihen sisältyvä maistelu- ja historiaosuus on eräänlainen maallis-hengellinen kokemus.

Panimot ovat Orkney Brewery ja Swannay, joista jälkimmäisen antimiin tutustuttiin tällä kerralla -
hieman yllättäen löytyivät läheisen K-marketin hyvinvarustellusta oluthyllyltä.

American Hopped Pale Ale, (4,7%)
Hyvä humalointi, tasainen, kunnon olut; etiketissä pohjaan unohtunut ankkuri. Sitrus maistuu. Pieni vehnäinen makean häivähdys. Hyvinkin "tuoppoisaa" (0,568 litraa uppoaisi kevyesti.) Humalat: Citra, Nelson Sauvin, Simcoe.

Scapa Special (Flag Ship pale ale) (4,4 %) 

Tämä vaikuttaa perinteisemmältä. Brittiläiset humalat maistuvat, vaikuttaa enemmän lagerilta. Kyllä tässäkin humala maistuu, muttei sitruksinen. Etiketin kuvassa ilmeisesti meren syliin vajoava SMS Bayern - tässä muistellaan tapahtumaa, jossa saksalaiset upottivat Scapa Flowiin internoitavaksi määrätyn laivastonsa 21.6.1919. Humalat: Bobek, Willamette.

Island Hopping, session ale (3,9%)
Etiketissä eräänlainen 'orkneylainen juhannusmaisema'. Nimessä ontuvahko sanaleikki: 'Island Hopping' tarkoittaa yleensä turistien pomppimista saarelta toiselle . Uuden Seelannin humalaa (Nelson Sauvin). Vahva vaahto. Hento kukkaishunajan tuoksu takavasemmalta. Myös vehnää. Oma luonteikas makunsa tässäkin. Ei näin miedoksi uskoisi. Uuden Seelannin humalat muistuttavat hieman amerikkalaisia. Miedostakin on saatu maukasta, mallastus on ilmeisesti onnistunut. Tämä on erinomainen kesän helleolut - näin mietokin vielä. Keveys ja ilmavuus miellyttää.

Old Man of Hoy.