Olutvuoden 2017 tähtihetkiä

Callistuksen olutvuoden tähtihetkiin kuuluivat Suomi100 -juhlaoluet ja monet rohkeat kokeilut. Molemmista löytyi sekä suomalaisia että kansainvälisiä esimerkkejä. Vuoden mittaan jatkettiin tutustumista vieraisiin maihin ja niiden olut- ja ruokakulttuureihin – myös omien matkamuisteluiden merkeissä.

Suomen juhlavuotta kunnioittivat suomalaisten panimoiden ohella mm. tanskalainen Svaneke, virolainen Pöhjala sekä syksymmällä oluen suurvallan Baijerin edustaja, luostaripanimo Aldersbacher. Kaikkiaan seitsemästä juhlaoluesta Bryggeri-panimon trippelbock Vuosisata, vahva ja itsenäinen (10 %) sekä Pöhjalan puolukka-IPA Routa 2,0 (6,7 %) keräsivät raadiltamme parhaimmat arvioinnit. Suomi100-oluista Laitilan Agricola (6,5 %) juhlisti sopivasti myös reformaation 500-vuotista historiaa.

Uutta vanhaa

Kesällä ohjelmassa oli joukko hiukan erikoisempia vanhoja oluttyylejä. Ne ovat vahvasti tekemässä uutta tuloaan. Tällaisia olivat happamat sourit, suolaiset goset sekä humalattomat gruitit.

Hapanoluista kokeiltiin Rodenbachin klassikko-sour Gran Cruta (6%) ja de Barabanderin Petrus Aged Palea (7,3 %) – molemmat belgialaisia – sekä virolaisen Tanker-panimon Ketseriä (7 %). Sourit eivät kaikille maistu, mutta ennakkoluuloton maistelija yllättyy ja hykertelee. Parhaat kiitokset raadilta sai Petrus.

Happamansuolaisia ovat myös gose-oluet, maistelussa olivat tanskalainen To Øl Gose to Hollywood (3,8 %) sekä Pöhjalan Meri Gose (4,4 %). Miedoissa gose-oluissa mausteiden sekä happamuuden ja suolaisuuden taitava yhdistäminen houkuttelee miettimään oluelle sopivaa ruokakumppania. Callistus grillasi bratwurstia sekä lehtikaalin että viininlehden sisällä. Erinomainen yhdistelmä.

Elokuussa perehdyttiin kahteen sahdin kaukaiseen sukulaiseen, ilman humalaa valmistettuun gruit-tyypin olueen. Rekola- ja Hiisi -panimoiden yhteistyön tulos Vailla Humalaa (5,6 %) maustoi gruit-alensa villiyrteillä ja pakurikäävällä. Hopping Brewsters puolestaan käytti puolukkaa ja lakritsijuurta hipsterigruitissaan Finnjävel (5,3 %). Nämä suomalaiset gruit-alet ansaitsevat sijansa rohkeina ja kekseliäinä kokeiluina. Kummassakaan juomassa kikkailu ei uhkaa olutidentiteettiä. Hienosti onnistuneet kokeilutkaan eivät silti horjuta humalan asemaa oluen ensi sijaisena ryydittäjänä. Humalalajikkeiden kirjo on päinvastoin laajenemassa. Oluen ystävät ovat oppineet erottamaan ja arvostamaan humalalajikkeiden omintakeisia makunautintoja.

Matkaelämyksiä

 

Shenzhenin miljoonakaupungin olutmerkki on Kingway

Olutvuosi aloitetaan raadin jäsen J. Walkerin muistelulla Kiinan matkasta, jolloin käydään muun muassa kuuluisassa Shaolinin temppelissä. Samalla tehdään laaja Kaukoidän kierros ja havaitaan sikäläisen olutkulttuurin perustuvan imperialistisen ajan eurooppalaiseen perinteeseen. Maistelussa ovat intialainen King Chakra (4,7 %), thaiolut Singha (5,0 %) ja kiinalainen Tsingtao (4,7 %), jotka ovat kaukoidän oluiden yleiseen tapaan saksalaistyyppisiä lagereita. Sen sijaan Alkon uutuus, japanilaisen Kiuchi-panimon Ancient Nipponia (8,0%) on omaperäinen ale, joka pohjautuu paikallisiin raaka-aineisiin ja on erinomainen drinkkiolut.

Jäsen HetkenOutouden Skotlannin matkan muistoihin perustuu olutvierailu Orkneyn saarilla. Saarilla on kaksi panimoa, Orkney Brewery sekä Swannay. Jälkimmäisen panimon tuotteita löytyy suomalaisesta ruokakaupastakin peräti kolme, American Hopped Pale Ale, (4,7%), Scapa Special Flag Ship pale ale (4,4 %) sekä Island Hopping (3,9%). Alkon hyllyiltä löytyi myöhemmin myös saman panimon Barrel Aged Orkney Porter (10,5 %). Esimerkkiemme miedot aleoluet osoittavat, että saarilla osataan tehdä paitsi muhevan savuista viskiä myös kelpo olutta. Raadin makuun lähes täysosumaa edusti vahva, luostarimainen portteri pitkine vivahteikkaine jälkimakuineen.

Trondheimin vuonolla.

Norjan Trondheimissa pistäydyttiin maistelemassa pienpanimoravintola Mikrobryggerin kolmea hanaolutta: Easy Peat Stout (7 %), Global Warming (6 %) sekä IPA + (6 %). Kaikki osoittautuivat tasapainoisiksi ja tukevarunkoisiksi seurusteluoluiksi. Mieleen jäi parhaiten Easy Peat, johon turvesavustus oli tuonut mukavan täyteläisen maun. Alkon valikoimiin kuuluvista norjalaisoluista raadillamme on kuluneelta olutvuodeltakin hyviä kokemuksia esimerkiksi Nøgne Øn tuotteista, vaikkapa vahva tumma ale Nøgne Ø # 100 (10 %).

Olutvuoden päättää matkaraportti Berliinistä, jossa tutustutaan muun ohella paikalliseen Kneipe-kulttuuriin sekä pieneen, mutta monipuoliseen weddingiläiseen olutpuotiin Hopfen & Malz. Tuomisena muun muassa Gänstallerin imperial stout Schwarz 90 (11,9 %), jossa leveä maltaisuus ja monipuolinen makujen kirjo yhdistyvät hienostuneeseen karvauteen.

Bei Petra -Kneipe Weddingissä

Uusia suomalaisia, uusia trappisteja

Callistuksen olutvihkoon ehti vuoden aikana kertyä puolitoista sataa merkintää. Kotimaiset pienpanimot jatkoivat rynnistystään, sillä puolet maisteluista kohdistui uusiin suomalaisiin merkkeihin. Tutut olutmaat Britannia, Belgia, Saksa, Tanska, Viro ja USA ovat kukin edustettuna noin kymmenellä merkillä. Uusina olutmaina listoille pääsivät Uusi Seelanti tuataralisko-oluineen (Tuatara Brewing's Kapai, 5,8 %) sekä Kanada kurpitsaoluineen (Steamwork's Pumpkin Ale, 6,5 %).

Ilahduttavaa on raatimme suosikkien trappistipanimoiden verkoston laajentuminen Itävaltaan, Italiaan ja rapakon taakse USA:han. Erityismaininnan ansaitsevat Itävaltalainen Engelszell kahdella huippuoluellaan Gregorius (10,5 %) ja Benno (6,9 %) sekä St. Josephs Abbey jenkkitrappistillaan Spencer (6,5 %).

Mieleenpainuvia elämyksiä tuottivat myös barley wine -uutuudet kuten tanskalaisen Munkebon Mesingjord (9,4 %) ja kotimaiset Humaloven Hammer of Sucellus  (10,5 %) ja Malmgårdin Barley Wine (10,4 %). Vuoden huipuista on syytä nostaa esiin vielä amerikkalainen Brooklyn Local 1 (9 %), kotimainen Pyynikin Imperial Stout (13 %) sekä erikoisuutena belgialainen hehkuolut Liefman’s Glühkriek (6 %), jota voi uutta joulua odotellessa lämpimästi (ja lämmitettynä) suositella glögijuomaksi.

Berliiniläisiä tarinoita

Berliini on kulttuurista kiinnostuneen matkailijan toivekohde. Kaupungin taide- ja musiikkielämä on vilkasta, merkittäviä museoita ja muita kulttuurilaitoksia on jo pelkästään kaupungin jaon jäljiltä vähintään kaksin kappalein. Liikkuminen on huonojalkaisellekin suurkaupungiksi helppoa. U- ja S-Bahn -verkosto on kattava ja sitä täydentävät selkeät ja hyvin informoidut bussi- ja raitiovaunulinjat, joiden avulla aina pääsee suht lähelle kohdettaan. Pientä googlaamista se toki edellyttää.

Uutena museona löytyi tällä kertaa The Story of Berlin Kurfürstendamin läheltä. Museo kertoo nimensä mukaisesti Berliinin tarinan pienestä keskiaikaisesta Spree-joen varren kaksoiskylästä eurooppalaiseksi metropoliksi.

Museo panostaa vuorovaikutteisuuteen ja elämyksellisyyteen. Siellä voi vaikkapa kuunnella Fredrik Suuren säveltämää huilukonserttoa, katsella näytteitä 1920- ja 30-lukujen elokuvista, kävellä Ooppera-aukiolle poltettavaksi tuotujen kiellettyjen kirjojen päällä tai kosketella aitoa Berliinin muurin pätkää. Verrattuna Deutsches Historisches Museumin näyttelyyn jää Storyn välittämä historiakuva silti aika pintapuoliseksi. Suositun perhevierailukohteen asemansa se kuitenkin ansaitsee.

Myös ruokapuoli hoituu Berliinissä, sillä ruokapaikkoja on joka makuun ja syöminen on edelleen suomalaisittain edullista. Viikkovuokra-asuntomme sijaitsi Weddingissä. Kaupunginosaa halkovan Müllerstrassen varrella on pilvin pimein vatsalle ja kukkarolle sopivia ruokapaikkoja. Matkaviikkomme sesonkiaines oli kurpitsa, jota tarjottiin keittona, spagettikastikkeissa ja pataruuissa. U-Seestrassen lähellä olevassa turkkilaisravintolassa sen sijaan valmistettiin unkarilaistyyppistä gulassia ja täytettyjä paprikoita. Täydellisiä makuelämyksiä kuuden euron annoshintaan!

Asuntomme lähellä toimii intialainen ruokala Hasina Eatery. Valinnanvaraa on koko perheelle, sillä annoksilla on kolme vaihtoehtoa: vegaani- tai vegetaarinen sekä kanalla höystetty versio. Syötävää voi tilata myös mukaan otettavaksi. Maukkaat ruuat valmstetaan alusta lähtien, jotes se hiukan kestää. Jälkiruokana saa intialaista jäätelöä maustettuna esimerkiksi mangolla tai litsihedelmällä. Erikoisuutena mainittakoon, että jäätelöt on pakastettu iloisenvärisissä keraamisissa kulhoissa ja kulhot sai viedä kotiin. Näin teimmekin.

Aitosaksalaiseen tapaan korttelissamme on myös pieni olutpubi eli Kneipe, siellä on hyvä käydä päivän päätteeksi nauttimassa Erdinger Dunkelit ja kirjailemassa matkapäiväkirjaa. Kneipet tunnetaan Saksassa jo 1700-luvulta. Etymologisesti kneipe juontunee pientä ryypynmittaa tarkoittaneesta kneip-sanasta, joka lienee siirtynyt hollannin kautta englantiinkin muodossa nip ja nipperkin. Onpa virolainen Koch-panimo tehnyt mainion old alen nimeltä Vana Eil Nipperkin, joka aikanaan sai Callistuksenkin suut messingille.

Sanovat, että Kneipe-kulttuuri olisi Saksassa hiipumaan päin. Mutta tämä bei Petra vaikutti kyllä elinvoimaiselta. Paikalliset – joukossa myös naisia – kokoontuvat iltaisin tuopin ääreen vaihtamaan kuulumisia, heittämään tikkaa ja lyömään korttia. Eräänä iltana takahuoneessa pelattiin peräti bingoa! Tuulahdusta menneiltä ajoilta edusti myös tupakansavu. Berliinissä voi kooltaan riittävän pieni ravintola saada poikkeusluvan tupakointiin. Siitä kertoi ikkunassa kyltti Raucher Kneipe.

Weddingistä löytyy myös oluttuotteiden erikoismyymälä Hopfen & Malz. Myymälä on pieni kuin muinainen Kulmalan maitokauppa, mutta kirjaimellisesti aivan pullollaan olutmerkkejä. Puodinpitäjän avustuksella valittiin kotisuomeen tuotavaksi Andechser-luostaripanimon Doppelbock Dunkel (7,1%) sekä Gänstallerin imperial stout Schwarze 90 (11,9%). Ne eivät ole mitään paikallisia erikoisuuksia – baijerilaisia molemmat – mutta ovatpahan jotain, mitä ei Alkosta saa.

Maistelusessiossa Andechser osoittautui makean maltaiseksi ja mukavan pyöreäksi doppeliksi, ei kuitenkaan tyylilajinsa parhaimpiin kuuluvaksi. Schwarze 90 sen sijaan sai raadilta erinomaisen vastaanoton alkaen epäsaksalaisen tyylikkäästä etiketistä. Muheva maltaisuus, pitkä ja paksu suuntuntuma, monipuolinen makujen kirjo, mm. salmiakki ja Jägermeister, yhdistyvät hienostuneeseen karvauteen. Lämpeneminen tuo esiin lisää vivahteita ja yrttisiä makuja.

Hobittiolutta ja tuataraliskoja

Onko ekologisesti järkevää rahdata olutpulloja Suomeen Uudesta Seelannista asti? Tätä Callistus pohdiskeli, mutta ei voinut jättää tekemättä eksoottista maabongausta, kun haaviin tarttui kaksikin saarivaltion pale alea, Tuatara Brewingin Kapai (5,8 %) ja Monteith’s Breweryn Southern Pale  Ale (4,6 %).

Uusi-Seelanti on Brittiläiseen Kansainyhteisöön kuuluva, asukasluvultaan ja alueeltaan jonkin verran Suomea pienempi saarivaltio, joka sijaitsee tosiaan aika tarkkaan maapallon toisella puolella. Lähin naapuri on Australia, pari tuhatta kilometriä luoteeseen. Osa saarten meren sylistä nousseesta tuliperäisestä maaperästä on kuulunut muinoin kadonneeseen Gondwanamantereeseen. Saarten omalaatuiset, jylhät maisemat sopivatkin erinomaisesti Taru sormusten herrasta -elokuvan hobittien Keski-Maaksi.

Uusi-Seelanti asutettiin vasta samoihin aikoihin kuin viikingit tekivät retkiään pohjoisessa, eli noin tuhat vuotta sitten. Sitä ennen saarilla ei ollut juuri nisäkkäitä nähty. Polynesialaiset maorien esi-isät, nämä etelän viikingit, saapuivat alueelle sivuvakaajilla varustetuilla purjekanooteilla. Eurooppalaiset alkoivat vallata saaria oikeastaan vasta James Cookin tutkimusretkien jälkeen 1760-luvulta alkaen. Mainittakoon, että Cookin yhtenä apulaisena oli mukana myös turkulainen kasvitieteilijä Herman Spöring, jonka mukaan Cook nimesi erään saarenkin Uuden Seelannin rannikolta.

Aikakirjat kertovat, että kapteeni Cook toi myös olutkulttuurin niin Uuteen-Seelantiin kuin Australiaan. Eihän Lontoossa Endeavour-laivalle lastattu neljä tonnia olutta pitkään riittänyt. Uusilla mantereilla oli syytä heti aloittaa oluen valmistus. Kapteeni Cookille kuuluukin kunnia oluenpanon käynnistämisestä Uudessa-Seelannissa. Se tapahtui 27. maaliskuuta vuonna 1773.

Britti-imperiumin perintönä saarilla kukoistaa olutkulttuuri tänäänkin – pienpanimobuumeineen päivineen. Onpa saarten tuliperäinen maaperä synnyttänyt lukuisia omaperäisiä ja mielenkiintoisia humalalajikkeitakin.

Entä miltä maistuivat esimerkkioluemme? Monteith’in Southern Pale Alessa ei ole ipamaista purevuutta. Lienevätkö sitten tuulet Etelämerellä lempeämmät kuin Intianmerellä! Kevyt ruokaolut, maistuu vaikka tuoresalaatin kumppanina. Kuivahko, hiilihappoinen kesäjuoma.

Tuatara Brewingin Kapai sen sijaan on varsin humalikas. Perusmaku on amerikkalaisen sitruksinen, vaikka olut muuten muistuttaa enemmän eurooppalaista. Liekö aromi peräisin juuri uusi-seelantilaisten omista humalista ja maltaista? Miellyttävä tuttavuus. Erikoiskiitosta sai pullo, jonka röpöliäinen pinta jäljittelee tuataran nahkaa. Tuatara on kotoperäinen lisko, joka on elellyt Uudessa-Seelannissa jo paljon ennen ihmisen saapumista saarille.

Alkuperäiseen aprikointiin palataksemme: Callistus kallistuu sille kannalle, että oluen rahtaaminen Uudesta-Seelannista asti ei välttämättä ole järkevää, muttei näin maistelumielessä järin suuri ympäristörikoskaan. Ehkä meille turkulaisille riittäisi kuitenkin Uuden-Seelannin tuomisiksi Rettigin palatsimuurin syvennykseen asetettu Spöringin saarelta tuotu kivenmurikka.

Juhlavuoden tervehdys Baijerista

Kesän alussa Callistus maisteli satavuotiaan Suomen kunniaksi tuotettuja kotimaisia ja vähän ulkomaisiakin juhlaoluita. Nyt on myös oluen suurvalta Baijeri liittynyt onnittelijoiden joukkoon. Ala-Baijerissa sijaitseva Aldersbacher-panimo on valmistanut Suomen juhlavuodelle omistetun lagerin Aldersbacher Kloster Dunkel 2017 (5,3 %).

Panimon historia menee niin, että muuan rikas paroni osti Aldersbachin kylässä sijainneen keskiaikaisen sistersiläisluostarin panimoineen päivineen vuonna 1811 ja rupesi kehittämään siellä oluttuotantoa.

Baijeri oli tuolloin juuri itsenäistynyt Napoleonin sotien yhteydessä omaksi kuningaskunnaksi. Monarkia lakkautettiin lopulta vasta ensimmäisen maailmansodan loppuselvittelyissä. Siis samaan aikaan kuin Suomi itsenäistyi. Baijeri oli aikanaan ylpeä valtakunta, jonka sotahistoriassa on suomalaisia oluenystäviä kiinnostava yksityiskohta. Baijerilaiset nimittäin sotivat preussilaisia vastaan vuonna 1866 ja kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi sijoitti huikean juopottelunäytelmänsä Olviretki Schleusingenissa juuri tuon sodan pyörteisiin. Lienevätkö hurjat nahkahousut nauttineet sotanäyttämöllä juuri Aldersbacherin tuotteita. Panimo ainakin oli jo noihin aikoihin voimissaan.

Callistus maisteli Kloster Dunkelia elokuun viimeisenä lauantaina, muinaistulien yönä. Suomen satavuotispäivään oli aikaa sopivasti tasan sata päivää. Juhlaolut osoittautui erinomaisen tyylipuhtaaksi baijerilaiseksi laatudunkeliksi. Ei turhia kikkailuja, ei ylenpalttista makeutta eikä vetisyyttä. Olut tuo mieleen muinaisen turkulaisen Panimoravintola Hermannin mainion hanadunkelin. Juoma käy yhtä hyvin seurustelun virittäjäksi kuin monipuoliseksi ruokaolueksi. Kloster Dunkel on kelpo kunnianosoitus Suomen juhlavuodelle. Kiitos siis oivasta syntäritervehdyksestä baijerilaisille!

Humalatonta menoa

Keskiajalta alkaen humala on kuulunut erottamattomasti oluen valmistukseen. Humala on siis toisaalta aika tuore juttu, onhan olutta pantu jo tuhansia vuosia. Humalatonta olutta kutsutaan nimellä gruit, joka tulee yrttiä tarkoittavasta muinaisen saksan sanasta Gruit tai Grut.  Nykysaksassa yrtti on Kraut.

Humala syrjäytti vähitellen oluen maustamiseen käytetyt erilaiset yrttiseokset. Harvoja humalan hyökkäyksestä selvinneitä vanhoja gruit-tyypin oluita on suomalainen sahti, jonka maustamisessa on käytetty katajan marjoja ja oksia. Vanha gruit-perinne on kuitenkin nyt kokemassa renessanssia sekä maailmalla että Suomessa.

Niinpä koti-Alkomme kesävalikoimiinkin  ilmestyi kaksi suomalaista gruit-alea. Rekola ja Hiisi ovat jatkaneet luovaa yhteistyötään panemalla Kaksi Kotia -sarjassaan villiyrteillä ja pakurikäävällä maustetun gruit-alen nimellä Vailla Humalaa (5,6%). Hopping Brewster’s on puolestaan tuottanut helsinkiläiselle Finnjävel-hipsteriravintolalle puolukalla ja lakritsijuurella maustetun nimikko-gruitin Finnjävel (5,3%).
 

Vailla humalaa ja Finnjävel ovat sen verran happamia, että ne voitaisiin hyvin lukea myös hapanoluisiin. Turun linnan huoveille aikanaan tarjottu suopursu-gruit lienee myös ollut melkoisen hapanta - päinvastoin kuin humaloitu herrainolut. Gruit-tyyliin happamuus ei sinänsä kuulu, saattaahan esimerkiksi oma mainio sahtimmekin olla joskus aika makeaa.

Vailla Humalaa -alen ensi maistelu tuo mieleen piparkakkumausteen ja tyrnimehun. Humalamaisen katkeruuden takana ovat ilmeisesti ennen kaikkea valmistuksessa käytetyt pakurijauhe sekä pujo. Avatun pullon nuuhkaisu vie ajatukset kesäiselle kukkakedolle, jossa tuoksuvat mesiangervo, kanerva, siankärsämö ja apila.  Hienoa parfyymia – ei muuta kuin tippa korvan taakse ja menoksi.  Kyllä näitä kedon kukkia on aistivinaan myös oluen maussa. Tähän terveysjuomaan saattaisi jäädä koukkuun. Pieni lasillinen aamuisin – mutta vain lääkkeeksi!

Finnjävelin katkeruus syntyy puolukasta, johon lakritsijuuri taittuu hauskasti. Puolukka putkahtelee aina välillä esiin, mutta lakritsi vahvistuu jälkimakua kohti. Punertavan ruskean juoman katkeruutta lisää myös paahteisuus. Mielenkiintoinen APA-vaikutelma on saatu aikaan hedelmillä: appelsiininkuorta, limeä ja greippiä. Jännittävä tasapaino makeuden ja happamuuden välillä, jokaisella siemauksella tuntuu olevan hiukan oma vivahteensa. Nämä suomalaiset gruit-alet ansaitsevat sijansa rohkeina ja kekseliäinä kokeiluina. Kummassakaan juomassa kikkailu ei uhkaa olutidentiteettiä.

... ja vähän humalaistakin

Callistuksen pihahumalaa

Humalan asemaa oluen ensi sijaisena ryydittäjänä tällaiset hauskat kokeilut eivät silti horjuta. Eikä se ole tarpeenkaan. Humala on ja pysyy oluessa. Käytettyjen humalalajikkeiden kirjo on päinvastoin laajenemassa. Oluen ystävät ovat oppineet erottamaan ja arvostamaan eri humalien tuottamia erilaisia makuelämyksiä.

Hienoa on myös, että Suomen luonnonvarakeskus (Luke) on käynnistänyt hankkeen oluen panoon sopivan aromikkaan kotimaisen humalakannan kehittämiseksi. On muistettava, että joka talossa on ollut keskiajalta lähtien oma humalatarha. Ruotsin vallan vuosisatoina talot maksoivat jopa veronsa humalankäpyinä. Tuontihumala syrjäytti kotimaisen vasta 1800-luvulla, mutta monien humalistojen jälkeläiset kukoistavat edelleen villinä.

Luke etsii parhaillaan näitä pitkään viljeltyjä ja ilmastoomme parhaiten sopeutuneita aromikkaita humalakantoja ja pyrkii elvyttämään humalaviljelyn panimoiden käytettäväksi. Luken projekti kestää monta vuotta. Olisi hienoa, jos joku ketterä pienpanimo löytäisi oikotien asiassa ja panisi ensimmäisen satsin tulemaan. On muistettava, että kaikki Suomen pihapiireissä ja kotipuutarhoissa tänäänkin kukoistavat tuhannet humalakasvit on alun perinkin istutettu nimenomaan oluen panoa silmällä pitäen.

Ripaus suolaa

Jatkamme tutustumista happamien oluiden maailmaan ja samalla oluttyylien historiaan. Tanskalaisen To Øl -panimon uutuus To Øl Gose to Hollywood  (3,8) ja virolaisen Pöhjalan Meri Gose (4,4%) edustavat vanhaa alasaksalaista oluttyyliä gosea.

Gosea kutsutaan usein Leipzigin olueksi. Varsinaisesti sen alkuperä juontaa kuitenkin juurensa Goslarin kaupunkiin, jonka läpi Gose-joki virtaa.  Goslarin kaupunki perustettiin jo vuonna 922 Henrik I Linnustajan toimesta. Läheisiltä vuorilta (Rammelsberg) löydettiin nimittäin hopeaa ja myöhemmin kaivostointa laajentui mm. kupariin, lyijyyn, tinaan ja suolaan. Näihin aikoihin sijoittuu myös gosen synty, tämän happaman ja suolaisen vehnäoluen.

Ensimmäiset maininnat gosen nimelle löytyvät tosin vasta 1400-luvun lopulta. Luultavaa kuitenkin on, että samantyylistä olutta on valmistettu jo kaupungin virallisesta perustamisesta lähtien. Varmuutta ei ole siitä, onko olut saanut nimensä kaupungin vai joen mukaan. Varmaa on kuitenkin se, että Gose on yksi mielenkiintoisimmista oluttyypeistä maailmalla ja ansaitseekin uuden nousun näinä päivinä. Leipzigiin gose kotiutui vasta 1700-luvun alkupuolella, mutta saavutti siellä suuren suosion.

Gosea ei pidä sekoittaa belgialaiseen gueuze-olueen, vaikka molemmat kuuluvat lambicin sukuisiin spontaanikäyneisiin ale-oluisiin, yhtäläisyyksiä toki myös löytyykin.  Gosen erityisyys piilee sen ominaisessa happaman ja suolaisen yhdistävässä maussa. Villihiivojen ohella gosen käymisprosessissa on mukana myös maitohappobakteereita, jotka antavat erityisen lisän happamuuteen. Tässä mielessä gose on lähellä berliner weissea. Goselle ominainen suolainen maku tulee alun perin paikallisesta luonnonsuolaisesta vedestä tai nykyisin paremminkin siihen lisätystä (vuori)suolasta. Siinä missä olutta tavallisesti maustetaan humalalla, gose tekee poikkeuksen.  Humalaa käytetään vähän, mutta sen sijaan siihen antaa lisää vivahteikkuutta perinteisesti korianteri.

Gose-oluiden idea on viime vuosina levinnyt muuallekin. Tanskalaiset lähettävät gosen jopa Amerikkaan asti. To Ølin gose-alessa Hollywood viitannee kuitenkin enemmän sen jenkkihumalointia muistuttavaaan sitruksiseeen särmään, jossa välillä häivähtää myös vaahtokarkin makeus. Suolaisuus antaa oluelle vivahteita korostavan silauksen.

Virolainen Meri Gose on hiukan tummempaa ja mausteisempaa. Korianteri tuntuu makunystyröissä sekä nenän että kitalaen kautta. Suolaisuus on peräisin Himalaja-vuorisuolan vaaleanpunaisista kiteistä, jotka oivasti koristavat myös etikettiä. Joku pieni hunajainen makeus tässäkin häivähtää, onko sitten peräisin kaurasta ja vehnästä, joita mallastuksessa on käytetty ohran ohella. Suolaa ja happamuutta voisi ehkä vielä ihan pikkuisen lisätäkin. Samalla ehkä myös prosentin verran vahvuutta, jottei oluen hieno monimaltaisuus heikentyisi.

Mietoina goset ovat mainioita kesäpäivän janojuomia, mutta houkuttelevat myös miettimään mahdollisia ruokakumppaneita. Mitä happamen oluen kanssa syödään? Goslarin alueen perinteeseen kuuluu pitkään haudutettu pataruoka. Se valmistetaan lehtikaalista, porsaan savukasslerista ja savustetuista makkaroista ja maustetaan suolalla, mustapippurilla ja muskottipähkinällä. Lehtikaali on seudun sesonkivihannes marraskuusta maaliskuuhun. Tarkempia ohjeita tähän tuhtiin talviruokaan löytyy mm. täältä.

Suomalaiseen kesäiltaan sopii paremmin jokin kevyempi versio. Callistuksen puutarhassa kasvaa sekä lehtikaalia että viiniköynnöstä, joten valmistimme lehtiin käärittyjä bratwursteja. Bratwurstit grillattiin ja makkaroiden kypsymistä odotellessa valmisteltiin lehdet. Viininlehdet höyrytettiin muutaman minuutin ajan ja lehtikaalin lehdet ryöpättiin suolavedessä. Jäähtyneisiin lehtiin siveltiin oliiviöljyä. Valmiit makkarat katkaistiin puolikkaiksi. Osa kiedottiin viininlehtiin, osa lehtikaaleihin ja kääröt kiinnitettiin tikuilla. Lopuksi lehtikääröihin grillattiin rapea pinta. Hyvältä maistui! Syödessä ideoitiin lisää pikkupurtavaa, jossa yhdistyisi sopivasti hapan, suolainen ja makea. Miten olisi pala juureen leivottua vehnä- tai ruisleipää ja sen päällä graavikalaa ja pikkelöityä porkkanaa tai kurkkua? Makeamman version pohjaksi saaristolaisleipää?

Happamia, sanoi kettu

Jo pari vuotta sitten olutmaailman uudeksi trendiksi povattiin souria, hapanolutta. Eipä tuosta nyt mitään megatrendiä ole ainakaan vielä sukeutunut. Alkon tämän kesän uutuusluetteloon on kuitenkin putkahtanut kaksi sellaista, nimittäin virolaisen Tankerin Ketser Flanders Red Ale (7%) sekä belgialaisen de Brabanderen Petrus Aged Pale (7,3%).

Alko määrittelee sourin yksinkertaisesti pintahiivaoluttyypiksi, jolle on ominaista runsas happamuus. Niin kuin olutmääritteet yleensäkin, asia on oikeasti hiukan monimutkaisempi. Usein sour määritellään lambicin sukulaiseksi. Lambicissa taas on olennaista villihiivojen avulla aikaansaatu spontaanikäyminen ja pitkä varastointi vanhoissa pähkinäpuu- tai tammitynnyreissä. Happamuuden - ja muitakin - sävyjä voi tulla myös prosessin aikana erilaisista pöpöistä. Mutta hapan kuin hapan.


Sourien – niin kuin monien olutmaailman herkkujen – kotipesä on Belgia - mutta kyllä niitä muuallakin harrastetaan. Sour-oluiden äitinä pidetään belgialaista Rodenbach Gran Cruta (6%), jota olutguru Michael Jackson arvosti termillä World Classic.

Vuonna 1836 perustetussa Rodenbachin panimossa tutkittiin jo varhain oluen niin sanottua viinikäymistä (vinification). Panimo mainostaakin käytössään olevan lähes 300 tammista kypsytystynnyriä, osa peräti 150-vuotiaita.


Callistuksen ensitutustuminen hapanoluisiin oli epäonninen. Kesällä 2016 ostimme juuri Gran Cruta. Mutta maistelu jäi yritykseksi, sillä juoma oli pilaantunut ja maistui lähinnä hapansilakkatynnyrin pesuvedeltä. Palautimme avatun pullon myymälään ja kehotimme lähettämään Alkoon tutkittavaksi. Muuten aina ystävällinen kantamyyjämme kieltäytyi tehtävästä ja naureskeli, että noin käy usein Gran Crun ensi maistajille. Ostimme uuden pullon, mutta ei maku siitä parantunut.

Nyt toukokuussa 2017 Gran Crulle annettiin vielä kolmas mahdollisuus. Tämä olikin ihan eri olut! Hapanta kyllä, mutta nyt happamuus taittui hedelmäisen mausteiseksi, osin makean kirpakkaaksi pläjäykseksi, josta jäi pitkä vivahteikas jälkimaku. Olisiko nyt käynyt kuitenkin niin, että viime vuotinen erä oli oikeasti pilaantunut – valmistusprosessi on näet altis häiriöille. Maistelutiimi oli tästä vakuuttunut, ja asiakashan on aina oikeassa!

Alkon kesän uutuuksista punaisen ruskea Tankerin Ketser muistuttaa Gran Cruta, mutta nyt

kirpeänraikas happamuus taittuu puolukkaan ja karpaloon. Maistuu kesäpäivän drinkkinä, mutta sopisi vaikka sillivoileivän kera. Ei ehkä sentään ruotsalaisen hapansilakan kumppaniksi, tulisi liiaksi sur på sur. Etiketin varoituskolmio pääkalloineen edustaa sekin hapanta virolaishuumoria.

Toinenkin uutuus Petrus muistuttaa Gran Cruta, mutta on ehkä vieläkin happamampi. Juoma on kuin oikein vahvaa, pitkään käytettyä ja perin kuivaa siideriä. Mutta happamuus muuntuu jotenkin viinimäiseksi ja tuottaa rikkaita sitruksisia, omenaisia ja kamomillaisia, kirpeitä vivahteita. Pitkä hapan jälkimaku palauttaa sitten kuitenkin ensivaikutelman. Elokuvaolut! Tämä Belgian Petrus sai raadilta parhaat pisteet.

Kolme blondia ja brunetti

Vuoden ensimmäisen hellelauantain koittaessa Callistus päätti maistella kesäisiä oluita. Saaliiksi saatiin kolme blondia ja yksi brunetti. Juomia ei kuitenkaan maisteltu uimarannalla vaan huvimajassa lempeän ilta-auringon paisteessa – ennen kuin tiimin miesväki siirtyi sisälle katsomaan kuinka Suomen kiekkoleijonat hävisivät Ruotsille kamppailun MM-finaaliotteluun pääsystä.

Juomat olivat norjalainen Nøgne Ø:n ale Blonde (4,5%), belgialaisen Haachtin vaalea luostariolut Tongerlo (6%), tsekkipanimo Pardubicky’n erikoislager Taxis (6%) sekä nürnbergiläispanimo Tucherin tumma Bajuvator Doppelbock (7,5%).

Tunnelma on kesäinen, kuten J.Walkerin hehkeä kuvakin todistaa: auringon kulta vain kimaltelee houkuttelevasti pullojen kyljissä. Näin suvisen oloisia juomia olisi vaikea kuvitella viileään syksyyn tai kylmään talveen. Ja kyllä se kesäinen fiilinki ulottui myös makujen maailmaan. Maistelutiimi herkistyi pohtimaan itse maistelutilanteen vaikutuksia makuelämykseen. Maisteltavat oluet edustivat kuitenkin melko erilaisia tyylejä ja vahvuuksiakin, ulottuihan juomien kirjo vahvasta tummasta doppelbockista luostarioluen kautta miedohkoon blondialeen.

Ja totta se varmasti onkin: myös oluen maistelussa ovat tunnelmat ja mielikuvat varsin keskeisessä roolissa. Näissä viileinä nautittavissa juomissa tuo yhdistävä tekijä oli ehdottomasti juuri kesäinen tunnelma. 

Hiivainen ja hailakan värinen mieto Blonde on raikas rantaolut parhaimmillaan. Sopisi ilman muuta myös kalaruokien kumppaniksi. Tongerlossa on samoja sävyjä hiukan tukevammassa paketissa. Tongerlon keskiaikaisen luostarin tunnus Festina lente (hitaasti kiiruhtaen) sopii myös paikallisen perhepanimon paneman luostarin nimikko-oluen nautintaohjeeksi.  Tsekkiläinen Taxis suosii puolestaan vauhtia – ainakin etiketin ratsumiehillä näyttää olevan kiire maistelemaan tätä miellyttävän täyteläistä pilsmäisesti humaloitua palkintojuomaa. Bajuvator taas edustaa etiketin tarjoilijaneitoa myöten perinteisempää baijerilaista doppelbocktyyppiä, jossa on mukavan kestävä jälkimaku.

Raadin mielestä kaikki neljä olutta puolustivat tasaveroisesti paikkaansa kesäisessä maistelussa. Aivan huippupisteitä ne eivät kuitenkaan saaneet.

Sata vuotta ja hölökynkölökyn

 

Itsenäisen Suomen satavuotista taivalta juhlistetaan myös oluen merkeissä. Merkkivuoden juhlaoluiksi ovat julistautuneet ainakin Vakka-Suomen Panimon Juhla-Prykmestar (6,1%), Teerenpelin savulager Suomi 100 (5,0%), Laitilan belgiale Agricola (6,5%) sekä Bryggerin trippelbock Vuosisata (10,0%). Onpa Suomen merkkivuosi saanut pari ulkomaistakin tekijää liikkeelle. Bornholmin saarella toimiva tanskalainen Svaneke on pannut polkaksi tuottamalla Säkkijärven Polkka -nimisen slow beerin (6,5%). Vanhan rakkaan virolaisystävämme Pöhjalan puolukka-IPA Routa 2,0 (6,7%) kertoo olevansa ”Finnish inspired” vaikkei suoraan veljeskansan juhlaolueksi julistaudukaan.

Mikä näistä varsin erilaisista oluista sitten tekee suomalaisia juhlaoluita? Aloittakaamme ylöspanosta. Se on kaikissa varsin juhlava. Bryggerin, Svaneken, Laitilan ja Pöhjalan etiketeissä värimaailma on sinivalkoinen. Teerenpelin pullossa pörhistelee mustakultainen teeri valkealla pohjalla ja samat värit  hallitsevat Prykmestarin etikettiä, joskin tässä pohja on musta.

Historia on ylöspanossa myös vahvasti mukana. Svaneke kertoo Säkkijärven polkan tarinan unohtamatta sävelmän sankarillista osuutta suomalaisten sodanaikaisessa radiohäirinnässä Viipurin pelastamiseksi vihulaisen miinoituksilta. Bryggerin Suomi 100:ssa mennään vähän överiksikin, sillä etiketin sinivalkoinen Suomen kartta jatkuu siinä idän suuntaan aina Uraliin asti. Laitila kunnioittaa sentään suomalaista sivistyshistoriaa, sen etiketissä pannaan Agricola hauskasti kehumaan tuotetta fraktuuratekstillä: ”Lootolaiset Galandis ombi temen ialon ja wahwan oluen technyt”.

Suomalaisia tunnelmia löytyy myös makujen ja tuoksujen maailmassa, kuten tervaa ja katajanmarjaa (Prykmestar), savua ja saaristolaisleipää (Teerenpeli), uunissa muhivaa mämmituokkosta (Bryggeri), syksyisen kirpakkaa puolukkaa (Pöhjala).

Erilaisuudestaan huolimatta maistellut juhlaoluet ansaitsevat nimityksensä. Parhaat pisteet raadilta irtosi Bryggerin Vuosisadalle ja Pöhjalan Roudalle, mutta eivät muutkaan suinkaan huonoja olleet. Huomaa, että tehtävään on paneuduttu huolella. Kyllä näitä kelpaa satavuotiaan Suomen kunniaksi kallistaa. Raati tosin epäili, että bornholmilaiset ovat tehneet slow beeriään Tanskan markkinoille jollain toisella nimellä. On vaikea kuvitella juuttien kielen vääntyvän tilaamaan ”Säkkijärveä”, puhumattakaan että osaisivat skoolata etiketin ohjeen mukaisesti: ”hölökynkölökyn”.

Kantajien voimaannuttamisesta

Kevään edetessä jo huhtikuulle tutkimme Callistuksen kellarivaraston portteri & stout -osastoa, nämä oluttyylit kun sopivat pikemmin kylmään kauteen kuin kesäiseen sesonkiin. Maisteltavaksi valikoituivat Iso-Kallan Outmeal Stout (5,4 %), Malmgårdin X-Porter (7,0 %) sekä tanskalaisen To Øl -panimon Black Ball -portteri (8,0 %).

Olutmaailman urbaanilegendoihin kuuluu tarina, jonka mukaan portteri sai nimensä jo 1800-luvun alkupuolella Lontoon Victoria-aseman kantajista (porters), jotka saivat osan palkastaan oluena. Jämerä portteri antoikin tietysti mukavasti energiaa päivän raskaaseen työhön. Stout-nimen etymologia juontunee puolestaan oluen ominaisuuksista; englannin sana stout kun tarkoittaa jämäkkää, lujaa ja tukevaa.

Portteri ja stout ovat tummia pintahiivaoluita, joiden väri ja vahva maku ovat peräisin tummista mallaslaaduista. Oluttyyliasiantuntijamme KuurnanHengen tietoiskun mukaan portteria ja stoutia voi nykyisin pitää oikeastaan samana tyylinä, jolla on lisäksi lukuisia alalajeja. Tiettävästi ennen stout oli vahvempaa portteria, jossa oli käytetty paahtuneempia maltaita.

Mutta sitten itse maisteluun. Iso-Kallan Oatmeal Stoutissa tuntuu tummapaahtoinen kahvi ja pientä kauran makeutta. Paksuhkosta suuntuntumasta huolimatta juoma jää hiukan ohkaiseksi. Saattaisi kuitenkin sopia vaikka makkaran, miksei näin pääsiäisen lähetessä lampaankin kaveriksi.

Malmgårdin X-Porter on sangen musta, hentovaahtoinen juoma. Tässä taas suuntuntuma on aika kevyt, mutta maku tukeva. Erittäin pitkä jälkimaku.  Taattua Malmgård-laatua. X-Porter ei ole mikään ruokaolut, vaikka saattaisi kyllä sopia tapastarjottimen kylkeen.

Kolmas maistelu, To Øl -panimon Black Ball -portteri muodostaa lasiin kaadettaessa nimensä mukaisesti vahvan mustan vaahtopallon näyttäen aivan suklaamousselta. Pullon etikettikuvitus on kiinnostusta herättävä. Valkoisten ja mustien pallojen sisällä on antiikin veistoksien tiukkailmeisiä naamoja, lieneekö joukossa itse Caesarkin. Tiukka ilme voi johtua siitä, ettei hän ollut olutmiehiä, pikemmin hyvän viinin ystävä. Palloihin liittyy muuten ikivanha englantilaisen herrasmiesklubin jäseneksihyväksymistraditio: tulokas hyväksyttiin vain, jos kaikki jäsenet olivat laittaneet suljettuun pussiin valkoisen marmorikuulan.Yksikin black ball torppasi jäsenyyden.

Black Ball -etiketissä mainitaan makuaineiksi suklaa, karamelli ja rikki (sulphur). Ensi puraisu on kevyehkö, mutta kyllä sieltä jonkinlainen mieto rikinkatkukin tulee hetken viiveellä, kuin terveisinä lempeästä helvetistä! Pitkässä jälkimaussa monipuolisia henkäyksiä: Fazerin sinistä, Gammel Danskia sekä lakritsia. Digestiivijuoma parhaimmillaan.

Muistoista maistoihin – Wee heavyä ja ohraviintä

Maistelussa amerikkalaisen Founder´s panimon Dirty Bastard (8,5 %) ja Malmgårdin Barley Wine (10,4 %). Näistä olusista ensimmäinen herätti lämpimiä muistoja vuosien takaa, nimittäin seitsemäntoista vuotta sitten maisteltu ensimmäinen skottiale. Olutharrastajan uraansa aloitteleva nuori varusmies nautti ensimmäisen skottialensa Helsingin rautatieaseman baarissa komennusreissun päätteeksi, merkkiä en muista ja makumuistokin saattaa olla jo hieman värittynyt ja nostalginen. Toisaalta lukuisia skottilaisia oluita myöhemmin maistaneena perusasiat eivät ole muuttuneet, skottialen peruselementit ovat toki samat.      

Founder's Dirty Bastard (8,5 %), edustaa panimon mukaan skottilaista alea, tarkennukseksi on kuitenkin sanottava sen edustavan vahvempaa strong ale tyyliä, josta käytetään nimitystä wee heavy.  väriltään punertavaan vivahtavaa maanläheistä ruskeaa. Tuoksu antaa odottaa makeaa jopa siirappista maltaisuutta, eikä tämä tuntuma petä maistaessakaan.

Skottialeille maltainen makeus on tyypillinen ominaisuus. Tämä saadaan perinteisesti aikaan pitkällä vierteen keittoajalla, jonka ansiosta maltaista saadaan irti karamellimaista makeutta. Yksiulotteisen makea tai imelä tämä olut ei kuitenkaan ole, maussa tiivistyvät lämpimän kuivahedelmäiset aromit ja paahteinen karvaus sekä hienoinen savuisuus, jotka on onnistuttu tasapainottamaan humaloinnilla tuoden kokonaisuuden yhteen. Tätä olutta kannattaa maistella kaikessa rauhassa, maut syvenevät oluen hiljalleen lämmetessä.

Malmgårdin Barley Wine tyylin vahva olut. Barley wine on nimensä mukaisesti jotakuinkin viinin vahvuista, vaihtelee noin 8-12 % välillä tyypillisimmin. Ominaista tälle oluttyypille on paitsi vahvuus niin voimakas hedelmäisyys ja tietty makeus sekä pehmeys. Tätä voi hyvin sanoa oluiden portviiniksi, sopii käyttötarkoituksiltaan esimerkiksi digestiiviksi tai muuten vain rauhalliseen hetkeen nautittavaksi.

 

Malmgård antaa jo tuoksussa lupausta rehevästä nautinnosta, leveää mallasta, hedelmäisyyttä ja humalan monipuolisia aromeja. Ensi puraisu on makeahko muuttuen appelsiinin kuoren karvauden kautta humalan kirpaisuun. Portviiniä ja appelsiinimarmeladia keksin päällä ehkä? Malmgårdin barley wine on ehdottomasti herkullinen olut, onnistuen luomaan vielä persoonallisen otteen tavallista runsaammalla humaloinnilla, joka ei suinkaan ole tavallista tälle tyylille. Ehdottomasti yksi parhaista tässä tyylissä, Malmgård lunastaa paikkansa taas!