torstai 24. elokuuta 2017

Humalatonta menoa

Keskiajalta alkaen humala on kuulunut erottamattomasti oluen valmistukseen. Humala on siis toisaalta aika tuore juttu, onhan olutta pantu jo tuhansia vuosia. Humalatonta olutta kutsutaan nimellä gruit, joka tulee yrttiä tarkoittavasta muinaisen saksan sanasta Gruit tai Grut.  Nykysaksassa yrtti on Kraut.

Humala syrjäytti vähitellen oluen maustamiseen käytetyt erilaiset yrttiseokset. Harvoja humalan hyökkäyksestä selvinneitä vanhoja gruit-tyypin oluita on suomalainen sahti, jonka maustamisessa on käytetty katajan marjoja ja oksia. Vanha gruit-perinne on kuitenkin nyt kokemassa renessanssia sekä maailmalla että Suomessa.


Niinpä koti-Alkomme kesävalikoimiinkin  ilmestyi kaksi suomalaista gruit-alea. Rekola ja Hiisi ovat jatkaneet luovaa yhteistyötään panemalla Kaksi Kotia -sarjassaan villiyrteillä ja pakurikäävällä maustetun gruit-alen nimellä Vailla Humalaa (5,6%). Hopping Brewster’s on puolestaan tuottanut helsinkiläiselle Finnjävel-hipsteriravintolalle puolukalla ja lakritsijuurella maustetun nimikko-gruitin Finnjävel (5,3%).
 
Vailla humalaa ja Finnjävel ovat sen verran happamia, että ne voitaisiin hyvin lukea myös hapanoluisiin. Turun linnan huoveille aikanaan tarjottu suopursu-gruit lienee myös ollut melkoisen hapanta - päinvastoin kuin humaloitu herrainolut. Gruit-tyyliin happamuus ei sinänsä kuulu, saattaahan esimerkiksi oma mainio sahtimmekin olla joskus aika makeaa.

Vailla Humalaa -alen ensi maistelu tuo mieleen piparkakkumausteen ja tyrnimehun. Humalamaisen katkeruuden takana ovat ilmeisesti ennen kaikkea valmistuksessa käytetyt pakurijauhe sekä pujo. Avatun pullon nuuhkaisu vie ajatukset kesäiselle kukkakedolle, jossa tuoksuvat mesiangervo, kanerva, siankärsämö ja apila.  Hienoa parfyymia – ei muuta kuin tippa korvan taakse ja menoksi.  Kyllä näitä kedon kukkia on aistivinaan myös oluen maussa. Tähän terveysjuomaan saattaisi jäädä koukkuun. Pieni lasillinen aamuisin – mutta vain lääkkeeksi!


Finnjävelin katkeruus syntyy puolukasta, johon lakritsijuuri taittuu hauskasti. Puolukka putkahtelee aina välillä esiin, mutta lakritsi vahvistuu jälkimakua kohti. Punertavan ruskean juoman katkeruutta lisää myös paahteisuus. Mielenkiintoinen APA-vaikutelma on saatu aikaan hedelmillä: appelsiininkuorta, limeä ja greippiä. Jännittävä tasapaino makeuden ja happamuuden välillä, jokaisella siemauksella tuntuu olevan hiukan oma vivahteensa. Nämä suomalaiset gruit-alet ansaitsevat sijansa rohkeina ja kekseliäinä kokeiluina. Kummassakaan juomassa kikkailu ei uhkaa olutidentiteettiä.

... ja vähän humalaistakin

Callistuksen pihahumalaa
Humalan asemaa oluen ensi sijaisena ryydittäjänä tällaiset hauskat kokeilut eivät silti horjuta. Eikä se ole tarpeenkaan. Humala on ja pysyy oluessa. Käytettyjen humalalajikkeiden kirjo on päinvastoin laajenemassa. Oluen ystävät ovat oppineet erottamaan ja arvostamaan eri humalien tuottamia erilaisia makuelämyksiä.

Hienoa on myös, että Suomen luonnonvarakeskus (Luke) on käynnistänyt hankkeen oluen panoon sopivan aromikkaan kotimaisen humalakannan kehittämiseksi. On muistettava, että joka talossa on ollut keskiajalta lähtien oma humalatarha. Ruotsin vallan vuosisatoina talot maksoivat jopa veronsa humalankäpyinä. Tuontihumala syrjäytti kotimaisen vasta 1800-luvulla, mutta monien humalistojen jälkeläiset kukoistavat edelleen villinä.

Luke etsii parhaillaan näitä pitkään viljeltyjä ja ilmastoomme parhaiten sopeutuneita aromikkaita humalakantoja ja pyrkii elvyttämään humalaviljelyn panimoiden käytettäväksi. Luken projekti kestää monta vuotta. Olisi hienoa, jos joku ketterä pienpanimo löytäisi oikotien asiassa ja panisi ensimmäisen satsin tulemaan. On muistettava, että kaikki Suomen pihapiireissä ja kotipuutarhoissa tänäänkin kukoistavat tuhannet humalakasvit on alun perinkin istutettu nimenomaan oluen panoa silmällä pitäen.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ripaus suolaa

Jatkamme tutustumista happamien oluiden maailmaan ja samalla oluttyylien historiaan. Tanskalaisen To Øl -panimon uutuus To Øl Gose to Hollywood  (3,8) ja virolaisen Pöhjalan Meri Gose (4,4%) edustavat vanhaa alasaksalaista oluttyyliä gosea.

Gosea kutsutaan usein Leipzigin olueksi. Varsinaisesti sen alkuperä juontaa kuitenkin juurensa Goslarin kaupunkiin, jonka läpi Gose-joki virtaa.  Goslarin kaupunki perustettiin jo vuonna 922 Henrik I Linnustajan toimesta. Läheisiltä vuorilta (Rammelsberg) löydettiin nimittäin hopeaa ja myöhemmin kaivostointa laajentui mm. kupariin, lyijyyn, tinaan ja suolaan. Näihin aikoihin sijoittuu myös gosen synty, tämän happaman ja suolaisen vehnäoluen.

Ensimmäiset maininnat gosen nimelle löytyvät tosin vasta 1400-luvun lopulta. Luultavaa kuitenkin on, että samantyylistä olutta on valmistettu jo kaupungin virallisesta perustamisesta lähtien. Varmuutta ei ole siitä, onko olut saanut nimensä kaupungin vai joen mukaan. Varmaa on kuitenkin se, että Gose on yksi mielenkiintoisimmista oluttyypeistä maailmalla ja ansaitseekin uuden nousun näinä päivinä. Leipzigiin gose kotiutui vasta 1700-luvun alkupuolella, mutta saavutti siellä suuren suosion.

Gosea ei pidä sekoittaa belgialaiseen gueuze-olueen, vaikka molemmat kuuluvat lambicin sukuisiin spontaanikäyneisiin ale-oluisiin, yhtäläisyyksiä toki myös löytyykin.  Gosen erityisyys piilee sen ominaisessa happaman ja suolaisen yhdistävässä maussa. Villihiivojen ohella gosen käymisprosessissa on mukana myös maitohappobakteereita, jotka antavat erityisen lisän happamuuteen. Tässä mielessä gose on lähellä berliner weissea. Goselle ominainen suolainen maku tulee alun perin paikallisesta luonnonsuolaisesta vedestä tai nykyisin paremminkin siihen lisätystä (vuori)suolasta. Siinä missä olutta tavallisesti maustetaan humalalla, gose tekee poikkeuksen.  Humalaa käytetään vähän, mutta sen sijaan siihen antaa lisää vivahteikkuutta perinteisesti korianteri.

Gose-oluiden idea on viime vuosina levinnyt muuallekin. Tanskalaiset lähettävät gosen jopa Amerikkaan asti. To Ølin gose-alessa Hollywood viitannee kuitenkin enemmän sen jenkkihumalointia muistuttavaaan sitruksiseeen särmään, jossa välillä häivähtää myös vaahtokarkin makeus. Suolaisuus antaa oluelle vivahteita korostavan silauksen.

Virolainen Meri Gose on hiukan tummempaa ja mausteisempaa. Korianteri tuntuu makunystyröissä sekä nenän että kitalaen kautta. Suolaisuus on peräisin Himalaja-vuorisuolan vaaleanpunaisista kiteistä, jotka oivasti koristavat myös etikettiä. Joku pieni hunajainen makeus tässäkin häivähtää, onko sitten peräisin kaurasta ja vehnästä, joita mallastuksessa on käytetty ohran ohella. Suolaa ja happamuutta voisi ehkä vielä ihan pikkuisen lisätäkin. Samalla ehkä myös prosentin verran vahvuutta, jottei oluen hieno monimaltaisuus heikentyisi.

Mietoina goset ovat mainioita kesäpäivän janojuomia, mutta houkuttelevat myös miettimään mahdollisia ruokakumppaneita. Mitä happamen oluen kanssa syödään? Goslarin alueen perinteeseen kuuluu pitkään haudutettu pataruoka. Se valmistetaan lehtikaalista, porsaan savukasslerista ja savustetuista makkaroista ja maustetaan suolalla, mustapippurilla ja muskottipähkinällä. Lehtikaali on seudun sesonkivihannes marraskuusta maaliskuuhun. Tarkempia ohjeita tähän tuhtiin talviruokaan löytyy mm. täältä.



Suomalaiseen kesäiltaan sopii paremmin jokin kevyempi versio. Callistuksen puutarhassa kasvaa sekä lehtikaalia että viiniköynnöstä, joten valmistimme lehtiin käärittyjä bratwursteja. Bratwurstit grillattiin ja makkaroiden kypsymistä odotellessa valmisteltiin lehdet. Viininlehdet höyrytettiin muutaman minuutin ajan ja lehtikaalin lehdet ryöpättiin suolavedessä. Jäähtyneisiin lehtiin siveltiin oliiviöljyä. Valmiit makkarat katkaistiin puolikkaiksi. Osa kiedottiin viininlehtiin, osa lehtikaaleihin ja kääröt kiinnitettiin tikuilla. Lopuksi lehtikääröihin grillattiin rapea pinta. Hyvältä maistui! Syödessä ideoitiin lisää pikkupurtavaa, jossa yhdistyisi sopivasti hapan, suolainen ja makea. Miten olisi pala juureen leivottua vehnä- tai ruisleipää ja sen päällä graavikalaa ja pikkelöityä porkkanaa tai kurkkua? Makeamman version pohjaksi saaristolaisleipää?

torstai 13. heinäkuuta 2017

Happamia, sanoi kettu

Jo pari vuotta sitten olutmaailman uudeksi trendiksi povattiin souria, hapanolutta. Eipä tuosta nyt mitään megatrendiä ole ainakaan vielä sukeutunut. Alkon tämän kesän uutuusluetteloon on kuitenkin putkahtanut kaksi sellaista, nimittäin virolaisen Tankerin Ketser Flanders Red Ale (7%) sekä belgialaisen de Brabanderen Petrus Aged Pale (7,3%).


Alko määrittelee sourin yksinkertaisesti pintahiivaoluttyypiksi, jolle on ominaista runsas happamuus. Niin kuin olutmääritteet yleensäkin, asia on oikeasti hiukan monimutkaisempi. Usein sour määritellään lambicin sukulaiseksi. Lambicissa taas on olennaista villihiivojen avulla aikaansaatu spontaanikäyminen ja pitkä varastointi vanhoissa pähkinäpuu- tai tammitynnyreissä. Happamuuden - ja muitakin - sävyjä voi tulla myös prosessin aikana erilaisista pöpöistä. Mutta hapan kuin hapan.


Sourien – niin kuin monien olutmaailman herkkujen – kotipesä on Belgia - mutta kyllä niitä muuallakin harrastetaan. Sour-oluiden äitinä pidetään belgialaista Rodenbach Gran Cruta (6%), jota olutguru Michael Jackson arvosti termillä World Classic.

Vuonna 1836 perustetussa Rodenbachin panimossa tutkittiin jo varhain oluen niin sanottua viinikäymistä (vinification). Panimo mainostaakin käytössään olevan lähes 300 tammista kypsytystynnyriä, osa peräti 150-vuotiaita.


Callistuksen ensitutustuminen hapanoluisiin oli epäonninen. Kesällä 2016 ostimme juuri Gran Cruta. Mutta maistelu jäi yritykseksi, sillä juoma oli pilaantunut ja maistui lähinnä hapansilakkatynnyrin pesuvedeltä. Palautimme avatun pullon myymälään ja kehotimme lähettämään Alkoon tutkittavaksi. Muuten aina ystävällinen kantamyyjämme kieltäytyi tehtävästä ja naureskeli, että noin käy usein Gran Crun ensi maistajille. Ostimme uuden pullon, mutta ei maku siitä parantunut.

Nyt toukokuussa 2017 Gran Crulle annettiin vielä kolmas mahdollisuus. Tämä olikin ihan eri olut! Hapanta kyllä, mutta nyt happamuus taittui hedelmäisen mausteiseksi, osin makean kirpakkaaksi pläjäykseksi, josta jäi pitkä vivahteikas jälkimaku. Olisiko nyt käynyt kuitenkin niin, että viime vuotinen erä oli oikeasti pilaantunut – valmistusprosessi on näet altis häiriöille. Maistelutiimi oli tästä vakuuttunut, ja asiakashan on aina oikeassa!


Alkon kesän uutuuksista punaisen ruskea Tankerin Ketser muistuttaa Gran Cruta, mutta nyt
kirpeänraikas happamuus taittuu puolukkaan ja karpaloon. Maistuu kesäpäivän drinkkinä, mutta sopisi vaikka sillivoileivän kera. Ei ehkä sentään ruotsalaisen hapansilakan kumppaniksi, tulisi liiaksi sur på sur. Etiketin varoituskolmio pääkalloineen edustaa sekin hapanta virolaishuumoria.

Toinenkin uutuus Petrus muistuttaa Gran Cruta, mutta on ehkä vieläkin happamampi. Juoma on kuin oikein vahvaa, pitkään käytettyä ja perin kuivaa siideriä. Mutta happamuus muuntuu jotenkin viinimäiseksi ja tuottaa rikkaita sitruksisia, omenaisia ja kamomillaisia, kirpeitä vivahteita. Pitkä hapan jälkimaku palauttaa sitten kuitenkin ensivaikutelman. Elokuvaolut! Tämä Belgian Petrus sai raadilta parhaat pisteet.

torstai 25. toukokuuta 2017

Kolme blondia ja brunetti



Vuoden ensimmäisen hellelauantain koittaessa Callistus päätti maistella kesäisiä oluita. Saaliiksi saatiin kolme blondia ja yksi brunetti. Juomia ei kuitenkaan maisteltu uimarannalla vaan huvimajassa lempeän ilta-auringon paisteessa – ennen kuin tiimin miesväki siirtyi sisälle katsomaan kuinka Suomen kiekkoleijonat hävisivät Ruotsille kamppailun MM-finaaliotteluun pääsystä.

Juomat olivat norjalainen Nøgne Ø:n ale Blonde (4,5%), belgialaisen Haachtin vaalea luostariolut Tongerlo (6%), tsekkipanimo Pardubicky’n erikoislager Taxis (6%) sekä nürnbergiläispanimo Tucherin tumma Bajuvator Doppelbock (7,5%).


Tunnelma on kesäinen, kuten J.Walkerin hehkeä kuvakin todistaa: auringon kulta vain kimaltelee houkuttelevasti pullojen kyljissä. Näin suvisen oloisia juomia olisi vaikea kuvitella viileään syksyyn tai kylmään talveen. Ja kyllä se kesäinen fiilinki ulottui myös makujen maailmaan. Maistelutiimi herkistyi pohtimaan itse maistelutilanteen vaikutuksia makuelämykseen. Maisteltavat oluet edustivat kuitenkin melko erilaisia tyylejä ja vahvuuksiakin, ulottuihan juomien kirjo vahvasta tummasta doppelbockista luostarioluen kautta miedohkoon blondialeen.

Ja totta se varmasti onkin: myös oluen maistelussa ovat tunnelmat ja mielikuvat varsin keskeisessä roolissa. Näissä viileinä nautittavissa juomissa tuo yhdistävä tekijä oli ehdottomasti juuri kesäinen tunnelma. 

Hiivainen ja hailakan värinen mieto Blonde on raikas rantaolut parhaimmillaan. Sopisi ilman muuta myös kalaruokien kumppaniksi. Tongerlossa on samoja sävyjä hiukan tukevammassa paketissa. Tongerlon keskiaikaisen luostarin tunnus Festina lente (hitaasti kiiruhtaen) sopii myös paikallisen perhepanimon paneman luostarin nimikko-oluen nautintaohjeeksi.  Tsekkiläinen Taxis suosii puolestaan vauhtia – ainakin etiketin ratsumiehillä näyttää olevan kiire maistelemaan tätä miellyttävän täyteläistä pilsmäisesti humaloitua palkintojuomaa. Bajuvator taas edustaa etiketin tarjoilijaneitoa myöten perinteisempää baijerilaista doppelbocktyyppiä, jossa on mukavan kestävä jälkimaku.

Raadin mielestä kaikki neljä olutta puolustivat tasaveroisesti paikkaansa kesäisessä maistelussa. Aivan huippupisteitä ne eivät kuitenkaan saaneet.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Sata vuotta ja hölökynkölökyn

 

Itsenäisen Suomen satavuotista taivalta juhlistetaan myös oluen merkeissä. Merkkivuoden juhlaoluiksi ovat julistautuneet ainakin Vakka-Suomen Panimon Juhla-Prykmestar (6,1%), Teerenpelin savulager Suomi 100 (5,0%), Laitilan belgiale Agricola (6,5%) sekä Bryggerin trippelbock Vuosisata (10,0%). Onpa Suomen merkkivuosi saanut pari ulkomaistakin tekijää liikkeelle. Bornholmin saarella toimiva tanskalainen Svaneke on pannut polkaksi tuottamalla Säkkijärven Polkka -nimisen slow beerin (6,5%). Vanhan rakkaan virolaisystävämme Pöhjalan puolukka-IPA Routa 2,0 (6,7%) kertoo olevansa ”Finnish inspired” vaikkei suoraan veljeskansan juhlaolueksi julistaudukaan.


Mikä näistä varsin erilaisista oluista sitten tekee suomalaisia juhlaoluita? Aloittakaamme ylöspanosta. Se on kaikissa varsin juhlava. Bryggerin, Svaneken, Laitilan ja Pöhjalan etiketeissä värimaailma on sinivalkoinen. Teerenpelin pullossa pörhistelee mustakultainen teeri valkealla pohjalla ja samat värit  hallitsevat Prykmestarin etikettiä, joskin tässä pohja on musta.

Historia on ylöspanossa myös vahvasti mukana. Svaneke kertoo Säkkijärven polkan tarinan unohtamatta sävelmän sankarillista osuutta suomalaisten sodanaikaisessa radiohäirinnässä Viipurin pelastamiseksi vihulaisen miinoituksilta. Bryggerin Suomi 100:ssa mennään vähän överiksikin, sillä etiketin sinivalkoinen Suomen kartta jatkuu siinä idän suuntaan aina Uraliin asti. Laitila kunnioittaa sentään suomalaista sivistyshistoriaa, sen etiketissä pannaan Agricola hauskasti kehumaan tuotetta fraktuuratekstillä: ”Lootolaiset Galandis ombi temen ialon ja wahwan oluen technyt”.

Suomalaisia tunnelmia löytyy myös makujen ja tuoksujen maailmassa, kuten tervaa ja katajanmarjaa (Prykmestar), savua ja saaristolaisleipää (Teerenpeli), uunissa muhivaa mämmituokkosta (Bryggeri), syksyisen kirpakkaa puolukkaa (Pöhjala).

Erilaisuudestaan huolimatta maistellut juhlaoluet ansaitsevat nimityksensä. Parhaat pisteet raadilta irtosi Bryggerin Vuosisadalle ja Pöhjalan Roudalle, mutta eivät muutkaan suinkaan huonoja olleet. Huomaa, että tehtävään on paneuduttu huolella. Kyllä näitä kelpaa satavuotiaan Suomen kunniaksi kallistaa. Raati tosin epäili, että bornholmilaiset ovat tehneet slow beeriään Tanskan markkinoille jollain toisella nimellä. On vaikea kuvitella juuttien kielen vääntyvän tilaamaan ”Säkkijärveä”, puhumattakaan että osaisivat skoolata etiketin ohjeen mukaisesti: ”hölökynkölökyn”.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Kantajien voimaannuttamisesta

Kevään edetessä jo huhtikuulle tutkimme Callistuksen kellarivaraston portteri & stout -osastoa, nämä oluttyylit kun sopivat pikemmin kylmään kauteen kuin kesäiseen sesonkiin. Maisteltavaksi valikoituivat Iso-Kallan Outmeal Stout (5,4 %), Malmgårdin X-Porter (7,0 %) sekä tanskalaisen To Øl -panimon Black Ball -portteri (8,0 %).


Olutmaailman urbaanilegendoihin kuuluu tarina, jonka mukaan portteri sai nimensä jo 1800-luvun alkupuolella Lontoon Victoria-aseman kantajista (porters), jotka saivat osan palkastaan oluena. Jämerä portteri antoikin tietysti mukavasti energiaa päivän raskaaseen työhön. Stout-nimen etymologia juontunee puolestaan oluen ominaisuuksista; englannin sana stout kun tarkoittaa jämäkkää, lujaa ja tukevaa.

Portteri ja stout ovat tummia pintahiivaoluita, joiden väri ja vahva maku ovat peräisin tummista mallaslaaduista. Oluttyyliasiantuntijamme KuurnanHengen tietoiskun mukaan portteria ja stoutia voi nykyisin pitää oikeastaan samana tyylinä, jolla on lisäksi lukuisia alalajeja. Tiettävästi ennen stout oli vahvempaa portteria, jossa oli käytetty paahtuneempia maltaita.

Mutta sitten itse maisteluun. Iso-Kallan Oatmeal Stoutissa tuntuu tummapaahtoinen kahvi ja pientä kauran makeutta. Paksuhkosta suuntuntumasta huolimatta juoma jää hiukan ohkaiseksi. Saattaisi kuitenkin sopia vaikka makkaran, miksei näin pääsiäisen lähetessä lampaankin kaveriksi.

Malmgårdin X-Porter on sangen musta, hentovaahtoinen juoma. Tässä taas suuntuntuma on aika kevyt, mutta maku tukeva. Erittäin pitkä jälkimaku.  Taattua Malmgård-laatua. X-Porter ei ole mikään ruokaolut, vaikka saattaisi kyllä sopia tapastarjottimen kylkeen.


Kolmas maistelu, To Øl -panimon Black Ball -portteri muodostaa lasiin kaadettaessa nimensä mukaisesti vahvan mustan vaahtopallon näyttäen aivan suklaamousselta. Pullon etikettikuvitus on kiinnostusta herättävä. Valkoisten ja mustien pallojen sisällä on antiikin veistoksien tiukkailmeisiä naamoja, lieneekö joukossa itse Caesarkin. Tiukka ilme voi johtua siitä, ettei hän ollut olutmiehiä, pikemmin hyvän viinin ystävä. Palloihin liittyy muuten ikivanha englantilaisen herrasmiesklubin jäseneksihyväksymistraditio: tulokas hyväksyttiin vain, jos kaikki jäsenet olivat laittaneet suljettuun pussiin valkoisen marmorikuulan.Yksikin black ball torppasi jäsenyyden.

Black Ball -etiketissä mainitaan makuaineiksi suklaa, karamelli ja rikki (sulphur). Ensi puraisu on kevyehkö, mutta kyllä sieltä jonkinlainen mieto rikinkatkukin tulee hetken viiveellä, kuin terveisinä lempeästä helvetistä! Pitkässä jälkimaussa monipuolisia henkäyksiä: Fazerin sinistä, Gammel Danskia sekä lakritsia. Digestiivijuoma parhaimmillaan.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Muistoista maistoihin – Wee heavyä ja ohraviintä



Maistelussa amerikkalaisen Founder´s panimon Dirty Bastard (8,5 %) ja Malmgårdin Barley Wine (10,4 %). Näistä olusista ensimmäinen herätti lämpimiä muistoja vuosien takaa, nimittäin seitsemäntoista vuotta sitten maisteltu ensimmäinen skottiale. Olutharrastajan uraansa aloitteleva nuori varusmies nautti ensimmäisen skottialensa Helsingin rautatieaseman baarissa komennusreissun päätteeksi, merkkiä en muista ja makumuistokin saattaa olla jo hieman värittynyt ja nostalginen. Toisaalta lukuisia skottilaisia oluita myöhemmin maistaneena perusasiat eivät ole muuttuneet, skottialen peruselementit ovat toki samat.      

Founder's Dirty Bastard (8,5 %), edustaa panimon mukaan skottilaista alea, tarkennukseksi on kuitenkin sanottava sen edustavan vahvempaa strong ale tyyliä, josta käytetään nimitystä wee heavy.  väriltään punertavaan vivahtavaa maanläheistä ruskeaa. Tuoksu antaa odottaa makeaa jopa siirappista maltaisuutta, eikä tämä tuntuma petä maistaessakaan.

Skottialeille maltainen makeus on tyypillinen ominaisuus. Tämä saadaan perinteisesti aikaan pitkällä vierteen keittoajalla, jonka ansiosta maltaista saadaan irti karamellimaista makeutta. Yksiulotteisen makea tai imelä tämä olut ei kuitenkaan ole, maussa tiivistyvät lämpimän kuivahedelmäiset aromit ja paahteinen karvaus sekä hienoinen savuisuus, jotka on onnistuttu tasapainottamaan humaloinnilla tuoden kokonaisuuden yhteen. Tätä olutta kannattaa maistella kaikessa rauhassa, maut syvenevät oluen hiljalleen lämmetessä.








Malmgårdin Barley Wine tyylin vahva olut. Barley wine on nimensä mukaisesti jotakuinkin viinin vahvuista, vaihtelee noin 8-12 % välillä tyypillisimmin. Ominaista tälle oluttyypille on paitsi vahvuus niin voimakas hedelmäisyys ja tietty makeus sekä pehmeys. Tätä voi hyvin sanoa oluiden portviiniksi, sopii käyttötarkoituksiltaan esimerkiksi digestiiviksi tai muuten vain rauhalliseen hetkeen nautittavaksi.
 
Malmgård antaa jo tuoksussa lupausta rehevästä nautinnosta, leveää mallasta, hedelmäisyyttä ja humalan monipuolisia aromeja. Ensi puraisu on makeahko muuttuen appelsiinin kuoren karvauden kautta humalan kirpaisuun. Portviiniä ja appelsiinimarmeladia keksin päällä ehkä? Malmgårdin barley wine on ehdottomasti herkullinen olut, onnistuen luomaan vielä persoonallisen otteen tavallista runsaammalla humaloinnilla, joka ei suinkaan ole tavallista tälle tyylille. Ehdottomasti yksi parhaista tässä tyylissä, Malmgård lunastaa paikkansa taas!