Jumala, tuoppi ja vasara

Tällä kertaa maistissa oli Humaloven Hammer of Sucellus(10,5 %). American Barley wine -tyyliä edustava moniviljaolut. Kyllä, itsessään jo melko harvinaiseen oluttyyliin on käytetty paitsi amerikkalaisia humalia niin myös ohran lisäksi ruismallasta sekä kaura- ja vehnähiutaleita.

Barley wine on ehkä hieman harhaanjohtavasta nimestään huolimatta olutta. Nimeä selittää tyylille ominainen melkoisen vahva alkoholiprosentti, joka vaihtelee karkeasti 9—13 % välillä. Tyypillisimmillään makukin muistuttaa vahvoista viineistä kuten sherrystä tai portviinistä. Korkeaa alkoholipitoisuutta ei kuitenkaan kannata pelätä, ainakaan maun puolesta. Tyylin ominaisia piirteitä ovat pehmeän pyöreät kuivahedelmäiset aromit, paksu suuntuntuma ja pitkä jälkimaku.


Sucelluksen vasara ei osu ohi. Ohukaisen vaahdon alta löytyy leveän maltaisena ja makean marjaisena nouseva tuoksahdus, ryyditettynä kevyesti mausteilla ja yrteillä. Väri on punertavan ruskea, maanläheinen ja samea. Ensimmäistä hörppäystä ei malta viivytellä liialla tuoksuttelulla. Alku on makeutta ja paksua suuntuntumaa, kuivattuja hedelmiä ja marjoja, siirappia. Heti perään intensiiviseen makeiden aromien leikittelyyn liittyy karvautta, hiven happamuutta tasoittaen miellyttävästi kokonaisuutta. Lämmetessään tämä olut vain paranee, mukaan tulee mausteisuutta ja ehkä hieman havuisia ja savuisiakin piirteitä.

Barley wine -tyylin kohdalla kannattaakin erityisesti muistaa tarjoilulämpötila. Kotioloissa tämä on helposti hallittavissa toisin kuin hanasta maistellessa. Tämän tyyppiset oluet ovat parhaimmillaan verrattain lämpimänä tarjoiltuna noin 13–17 asteisina. Callistus suosittelee maistelun aloitettavan matalammasta päästä nauttien vivahteiden muutoksesta oluen hiljalleen lämmetessä lasissa.

Sucellus (tai Sucellos) on kelttiläinen maanviljelykseen liittyvä jumala, joka adoptoitui
roomalaiseen kulttuuriin. Häntä palvottiin myös brittein saarilla. Sucellus kuvataan usein
keski-ikäisenä parrakkaana miehenä, jolla on suuri vasara toisessa kädessään ja juoma-astia
toisessa, joskus olallaan tynnyri. Nimen katsotaan tarkoittavan 'hyvää iskijää' -
gallialaisesta sanasta cellos (iskijä) johtuu latinaan percellere.

Imperiaalisia elämyksiä

Vietetään talvista saunailtaa takkatulen loimussa, ulkona paukkuu pakkanen. Mikä sopisikaan tunnelmaan paremmin kuin vahva musta portteri. Tai paremminkin kaksi: puolalainen Pinta Imperator Baltycki (9.1%) ja norjalainen imperial stout Austmann Mannus Blodøks (8,8%). Nämä imperiaalit vievät meidät elämysmatkalle ympäri Eurooppaa.

Aikaisemmat kokemukset puolalaisista oluista tekevät odotuksista varovaisia. Odotuksia nostaa se, että vuonna 2011 perustetun Browar Pintan tiedetään olevan Puolan käsityöläispanimoiden uuden aallon edelläkävijöitä. Sitä paitsi panimo toimii pienessä eteläisessä Zywiecin kaupungissa, joka keskiajalla kuului olutmaana tunnettuun Böömin kuningaskuntaan. Kaupunki on historiansa aikana kokenut kovia. Esimerkiksi vuonna 1656 toisessa Pohjan sodassa ruotsalaiset joukot hävittivät ja ryöstivät kaupungin kuningas Kaarle X Kustaan johdolla varsin perusteellisesti. Puolan kansalliskirjailija Henryk Sienkiewicz kuvasi hurjaa sotaa romaanissaan Vedenpaisumus. Zywiecissä toimii myös kaupungin nimeä kantava vanhempi panimo, mutta sen Heineken osti 1990-luvulla.

Austmann Bryggeri on myös uudehko käsityöläispanimo, Norjan kuudenneksi suurin sellainen. Se perustettiin vuonna 2013 Trondheimissä, josta näyttää olevan kehkeytymässä kelpo olutkaupunki. Mannus Blodøks on tosin kehitetty yhteistyössä tunnetun hollantilaisen käsityöläispanimon de Molenin kanssa. Saa nähdä, kuinka hyvin austmannilaiset pystyvät jatkossa säilyttämään käsityöläisperinteensä, sillä panimo liittoutui vuonna 2016 suurimman norjalaisomisteisen bulkkioluen valmistajan Hansa Borgin kanssa. Hansa Borg on jo aikaisemmin kaapannut grimstadilaisen laatupanimon Nøgne Ø:n osake-enemmistön. Onhan näissä fuusioissa se hyvä puoli, että markkinointi tehostuu. Ehkä juuri sen takia saamme niitä Alkonkin valikoimista. Mutta miksi kaikkien on aina pakko kasvaa?

Katariina Suuri ja pullon henki

Pinta-panimon laajaan tuotantoon kuuluu oluterikoisuuksia laidasta laitaan, jopa perinteisin suomalaisin menetelmin valmistettu sahti tuotemerkillä Happy End. Mutta Pinta tunnetaan erityisesti amerikkalaishumaloiden käyttäjänä. Niinpä Imperator Baltyckikin sisältää tyylikkään ja informatiivisen etikettinsä mukaan peräti kuutta amerikkalaishumalaa yli sadan IBUn voimalla. Tyylilaji on nimensä mukaisesti baltic porter, joka portterin perinteisestä määritelmästä poiketen on lager eikä ale. Asiantunteva blogistikollega Olutkoira on suomentanut tyylin osuvasti itämerenportteriksi. Oluttyylin juuret juontuvat vanhan keisarillisen Venäjän alueella jo 1700-luvulle ja Katariina Suuren mieltymykseen brittiporttereita kohtaan.

Imperatorin maku on sävykäs ja monipuolinen. Pannukahvin paahteisuus yhdistyy lääkemäiseen yrttisyyteen. Mieleen tulevat Gammel Dansk ja Underberg. Mutta kaiken läpi puskee humaloinnin karvaus. Kitalaen salpaavaa kitkeryyttä ei kuitenkaan ole, tasapaino säilyy tässä erinomaisessa drinkkioluessa mukavasti.

Kun norjalais-belgialaisen Mannuksen korkki avattiin, vaahto purkautui voimalla pullosta kuin muinainen lampun henki. Jälkeenpäin tuli tietoon erään toisen maistelutiimin päinvastainen kokemus: avattaessa kuului vain vaimea sihaus. Kyse voi tietysti olla tynnyrikypsennyksen ongelmista. Epäilemme kuitenkin, että panimo ei oikein hallitse omaa hiilihapotustekniikkaansa. Monivivahteista ja vahvaa makua se ei kuitenkaan haitannut. Mieleen tuli raakasuklaa ja Turun kasvitieteellisessä puutarhassa syksyn mainiolla tutustumiskierroksella maisteltu tuore kaakaopapu: ”kivankitkerä”. Myös jälkimaku on pitkä ja karvas. Juoman ei pitäisi myöskään ihan heti pilaantua, pullon parasta ennen -päiväys oli merkitty lokakuulle 2027!

Olutvuoden 2017 tähtihetkiä

Callistuksen olutvuoden tähtihetkiin kuuluivat Suomi100 -juhlaoluet ja monet rohkeat kokeilut. Molemmista löytyi sekä suomalaisia että kansainvälisiä esimerkkejä. Vuoden mittaan jatkettiin tutustumista vieraisiin maihin ja niiden olut- ja ruokakulttuureihin – myös omien matkamuisteluiden merkeissä.

Suomen juhlavuotta kunnioittivat suomalaisten panimoiden ohella mm. tanskalainen Svaneke, virolainen Pöhjala sekä syksymmällä oluen suurvallan Baijerin edustaja, luostaripanimo Aldersbacher. Kaikkiaan seitsemästä juhlaoluesta Bryggeri-panimon trippelbock Vuosisata, vahva ja itsenäinen (10 %) sekä Pöhjalan puolukka-IPA Routa 2,0 (6,7 %) keräsivät raadiltamme parhaimmat arvioinnit. Suomi100-oluista Laitilan Agricola (6,5 %) juhlisti sopivasti myös reformaation 500-vuotista historiaa.

Uutta vanhaa

Kesällä ohjelmassa oli joukko hiukan erikoisempia vanhoja oluttyylejä. Ne ovat vahvasti tekemässä uutta tuloaan. Tällaisia olivat happamat sourit, suolaiset goset sekä humalattomat gruitit.

Hapanoluista kokeiltiin Rodenbachin klassikko-sour Gran Cruta (6%) ja de Barabanderin Petrus Aged Palea (7,3 %) – molemmat belgialaisia – sekä virolaisen Tanker-panimon Ketseriä (7 %). Sourit eivät kaikille maistu, mutta ennakkoluuloton maistelija yllättyy ja hykertelee. Parhaat kiitokset raadilta sai Petrus.

Happamansuolaisia ovat myös gose-oluet, maistelussa olivat tanskalainen To Øl Gose to Hollywood (3,8 %) sekä Pöhjalan Meri Gose (4,4 %). Miedoissa gose-oluissa mausteiden sekä happamuuden ja suolaisuuden taitava yhdistäminen houkuttelee miettimään oluelle sopivaa ruokakumppania. Callistus grillasi bratwurstia sekä lehtikaalin että viininlehden sisällä. Erinomainen yhdistelmä.

Elokuussa perehdyttiin kahteen sahdin kaukaiseen sukulaiseen, ilman humalaa valmistettuun gruit-tyypin olueen. Rekola- ja Hiisi -panimoiden yhteistyön tulos Vailla Humalaa (5,6 %) maustoi gruit-alensa villiyrteillä ja pakurikäävällä. Hopping Brewsters puolestaan käytti puolukkaa ja lakritsijuurta hipsterigruitissaan Finnjävel (5,3 %). Nämä suomalaiset gruit-alet ansaitsevat sijansa rohkeina ja kekseliäinä kokeiluina. Kummassakaan juomassa kikkailu ei uhkaa olutidentiteettiä. Hienosti onnistuneet kokeilutkaan eivät silti horjuta humalan asemaa oluen ensi sijaisena ryydittäjänä. Humalalajikkeiden kirjo on päinvastoin laajenemassa. Oluen ystävät ovat oppineet erottamaan ja arvostamaan humalalajikkeiden omintakeisia makunautintoja.

Matkaelämyksiä

 

Shenzhenin miljoonakaupungin olutmerkki on Kingway

Olutvuosi aloitetaan raadin jäsen J. Walkerin muistelulla Kiinan matkasta, jolloin käydään muun muassa kuuluisassa Shaolinin temppelissä. Samalla tehdään laaja Kaukoidän kierros ja havaitaan sikäläisen olutkulttuurin perustuvan imperialistisen ajan eurooppalaiseen perinteeseen. Maistelussa ovat intialainen King Chakra (4,7 %), thaiolut Singha (5,0 %) ja kiinalainen Tsingtao (4,7 %), jotka ovat kaukoidän oluiden yleiseen tapaan saksalaistyyppisiä lagereita. Sen sijaan Alkon uutuus, japanilaisen Kiuchi-panimon Ancient Nipponia (8,0%) on omaperäinen ale, joka pohjautuu paikallisiin raaka-aineisiin ja on erinomainen drinkkiolut.

Jäsen HetkenOutouden Skotlannin matkan muistoihin perustuu olutvierailu Orkneyn saarilla. Saarilla on kaksi panimoa, Orkney Brewery sekä Swannay. Jälkimmäisen panimon tuotteita löytyy suomalaisesta ruokakaupastakin peräti kolme, American Hopped Pale Ale, (4,7%), Scapa Special Flag Ship pale ale (4,4 %) sekä Island Hopping (3,9%). Alkon hyllyiltä löytyi myöhemmin myös saman panimon Barrel Aged Orkney Porter (10,5 %). Esimerkkiemme miedot aleoluet osoittavat, että saarilla osataan tehdä paitsi muhevan savuista viskiä myös kelpo olutta. Raadin makuun lähes täysosumaa edusti vahva, luostarimainen portteri pitkine vivahteikkaine jälkimakuineen.

Trondheimin vuonolla.

Norjan Trondheimissa pistäydyttiin maistelemassa pienpanimoravintola Mikrobryggerin kolmea hanaolutta: Easy Peat Stout (7 %), Global Warming (6 %) sekä IPA + (6 %). Kaikki osoittautuivat tasapainoisiksi ja tukevarunkoisiksi seurusteluoluiksi. Mieleen jäi parhaiten Easy Peat, johon turvesavustus oli tuonut mukavan täyteläisen maun. Alkon valikoimiin kuuluvista norjalaisoluista raadillamme on kuluneelta olutvuodeltakin hyviä kokemuksia esimerkiksi Nøgne Øn tuotteista, vaikkapa vahva tumma ale Nøgne Ø # 100 (10 %).

Olutvuoden päättää matkaraportti Berliinistä, jossa tutustutaan muun ohella paikalliseen Kneipe-kulttuuriin sekä pieneen, mutta monipuoliseen weddingiläiseen olutpuotiin Hopfen & Malz. Tuomisena muun muassa Gänstallerin imperial stout Schwarz 90 (11,9 %), jossa leveä maltaisuus ja monipuolinen makujen kirjo yhdistyvät hienostuneeseen karvauteen.

Bei Petra -Kneipe Weddingissä

Uusia suomalaisia, uusia trappisteja

Callistuksen olutvihkoon ehti vuoden aikana kertyä puolitoista sataa merkintää. Kotimaiset pienpanimot jatkoivat rynnistystään, sillä puolet maisteluista kohdistui uusiin suomalaisiin merkkeihin. Tutut olutmaat Britannia, Belgia, Saksa, Tanska, Viro ja USA ovat kukin edustettuna noin kymmenellä merkillä. Uusina olutmaina listoille pääsivät Uusi Seelanti tuataralisko-oluineen (Tuatara Brewing's Kapai, 5,8 %) sekä Kanada kurpitsaoluineen (Steamwork's Pumpkin Ale, 6,5 %).

Ilahduttavaa on raatimme suosikkien trappistipanimoiden verkoston laajentuminen Itävaltaan, Italiaan ja rapakon taakse USA:han. Erityismaininnan ansaitsevat Itävaltalainen Engelszell kahdella huippuoluellaan Gregorius (10,5 %) ja Benno (6,9 %) sekä St. Josephs Abbey jenkkitrappistillaan Spencer (6,5 %).

Mieleenpainuvia elämyksiä tuottivat myös barley wine -uutuudet kuten tanskalaisen Munkebon Mesingjord (9,4 %) ja kotimaiset Humaloven Hammer of Sucellus  (10,5 %) ja Malmgårdin Barley Wine (10,4 %). Vuoden huipuista on syytä nostaa esiin vielä amerikkalainen Brooklyn Local 1 (9 %), kotimainen Pyynikin Imperial Stout (13 %) sekä erikoisuutena belgialainen hehkuolut Liefman’s Glühkriek (6 %), jota voi uutta joulua odotellessa lämpimästi (ja lämmitettynä) suositella glögijuomaksi.

Berliiniläisiä tarinoita

Berliini on kulttuurista kiinnostuneen matkailijan toivekohde. Kaupungin taide- ja musiikkielämä on vilkasta, merkittäviä museoita ja muita kulttuurilaitoksia on jo pelkästään kaupungin jaon jäljiltä vähintään kaksin kappalein. Liikkuminen on huonojalkaisellekin suurkaupungiksi helppoa. U- ja S-Bahn -verkosto on kattava ja sitä täydentävät selkeät ja hyvin informoidut bussi- ja raitiovaunulinjat, joiden avulla aina pääsee suht lähelle kohdettaan. Pientä googlaamista se toki edellyttää.

Uutena museona löytyi tällä kertaa The Story of Berlin Kurfürstendamin läheltä. Museo kertoo nimensä mukaisesti Berliinin tarinan pienestä keskiaikaisesta Spree-joen varren kaksoiskylästä eurooppalaiseksi metropoliksi.

Museo panostaa vuorovaikutteisuuteen ja elämyksellisyyteen. Siellä voi vaikkapa kuunnella Fredrik Suuren säveltämää huilukonserttoa, katsella näytteitä 1920- ja 30-lukujen elokuvista, kävellä Ooppera-aukiolle poltettavaksi tuotujen kiellettyjen kirjojen päällä tai kosketella aitoa Berliinin muurin pätkää. Verrattuna Deutsches Historisches Museumin näyttelyyn jää Storyn välittämä historiakuva silti aika pintapuoliseksi. Suositun perhevierailukohteen asemansa se kuitenkin ansaitsee.

Myös ruokapuoli hoituu Berliinissä, sillä ruokapaikkoja on joka makuun ja syöminen on edelleen suomalaisittain edullista. Viikkovuokra-asuntomme sijaitsi Weddingissä. Kaupunginosaa halkovan Müllerstrassen varrella on pilvin pimein vatsalle ja kukkarolle sopivia ruokapaikkoja. Matkaviikkomme sesonkiaines oli kurpitsa, jota tarjottiin keittona, spagettikastikkeissa ja pataruuissa. U-Seestrassen lähellä olevassa turkkilaisravintolassa sen sijaan valmistettiin unkarilaistyyppistä gulassia ja täytettyjä paprikoita. Täydellisiä makuelämyksiä kuuden euron annoshintaan!

Asuntomme lähellä toimii intialainen ruokala Hasina Eatery. Valinnanvaraa on koko perheelle, sillä annoksilla on kolme vaihtoehtoa: vegaani- tai vegetaarinen sekä kanalla höystetty versio. Syötävää voi tilata myös mukaan otettavaksi. Maukkaat ruuat valmstetaan alusta lähtien, jotes se hiukan kestää. Jälkiruokana saa intialaista jäätelöä maustettuna esimerkiksi mangolla tai litsihedelmällä. Erikoisuutena mainittakoon, että jäätelöt on pakastettu iloisenvärisissä keraamisissa kulhoissa ja kulhot sai viedä kotiin. Näin teimmekin.

Aitosaksalaiseen tapaan korttelissamme on myös pieni olutpubi eli Kneipe, siellä on hyvä käydä päivän päätteeksi nauttimassa Erdinger Dunkelit ja kirjailemassa matkapäiväkirjaa. Kneipet tunnetaan Saksassa jo 1700-luvulta. Etymologisesti kneipe juontunee pientä ryypynmittaa tarkoittaneesta kneip-sanasta, joka lienee siirtynyt hollannin kautta englantiinkin muodossa nip ja nipperkin. Onpa virolainen Koch-panimo tehnyt mainion old alen nimeltä Vana Eil Nipperkin, joka aikanaan sai Callistuksenkin suut messingille.

Sanovat, että Kneipe-kulttuuri olisi Saksassa hiipumaan päin. Mutta tämä bei Petra vaikutti kyllä elinvoimaiselta. Paikalliset – joukossa myös naisia – kokoontuvat iltaisin tuopin ääreen vaihtamaan kuulumisia, heittämään tikkaa ja lyömään korttia. Eräänä iltana takahuoneessa pelattiin peräti bingoa! Tuulahdusta menneiltä ajoilta edusti myös tupakansavu. Berliinissä voi kooltaan riittävän pieni ravintola saada poikkeusluvan tupakointiin. Siitä kertoi ikkunassa kyltti Raucher Kneipe.

Weddingistä löytyy myös oluttuotteiden erikoismyymälä Hopfen & Malz. Myymälä on pieni kuin muinainen Kulmalan maitokauppa, mutta kirjaimellisesti aivan pullollaan olutmerkkejä. Puodinpitäjän avustuksella valittiin kotisuomeen tuotavaksi Andechser-luostaripanimon Doppelbock Dunkel (7,1%) sekä Gänstallerin imperial stout Schwarze 90 (11,9%). Ne eivät ole mitään paikallisia erikoisuuksia – baijerilaisia molemmat – mutta ovatpahan jotain, mitä ei Alkosta saa.

Maistelusessiossa Andechser osoittautui makean maltaiseksi ja mukavan pyöreäksi doppeliksi, ei kuitenkaan tyylilajinsa parhaimpiin kuuluvaksi. Schwarze 90 sen sijaan sai raadilta erinomaisen vastaanoton alkaen epäsaksalaisen tyylikkäästä etiketistä. Muheva maltaisuus, pitkä ja paksu suuntuntuma, monipuolinen makujen kirjo, mm. salmiakki ja Jägermeister, yhdistyvät hienostuneeseen karvauteen. Lämpeneminen tuo esiin lisää vivahteita ja yrttisiä makuja.

Hobittiolutta ja tuataraliskoja

Onko ekologisesti järkevää rahdata olutpulloja Suomeen Uudesta Seelannista asti? Tätä Callistus pohdiskeli, mutta ei voinut jättää tekemättä eksoottista maabongausta, kun haaviin tarttui kaksikin saarivaltion pale alea, Tuatara Brewingin Kapai (5,8 %) ja Monteith’s Breweryn Southern Pale  Ale (4,6 %).

Uusi-Seelanti on Brittiläiseen Kansainyhteisöön kuuluva, asukasluvultaan ja alueeltaan jonkin verran Suomea pienempi saarivaltio, joka sijaitsee tosiaan aika tarkkaan maapallon toisella puolella. Lähin naapuri on Australia, pari tuhatta kilometriä luoteeseen. Osa saarten meren sylistä nousseesta tuliperäisestä maaperästä on kuulunut muinoin kadonneeseen Gondwanamantereeseen. Saarten omalaatuiset, jylhät maisemat sopivatkin erinomaisesti Taru sormusten herrasta -elokuvan hobittien Keski-Maaksi.

Uusi-Seelanti asutettiin vasta samoihin aikoihin kuin viikingit tekivät retkiään pohjoisessa, eli noin tuhat vuotta sitten. Sitä ennen saarilla ei ollut juuri nisäkkäitä nähty. Polynesialaiset maorien esi-isät, nämä etelän viikingit, saapuivat alueelle sivuvakaajilla varustetuilla purjekanooteilla. Eurooppalaiset alkoivat vallata saaria oikeastaan vasta James Cookin tutkimusretkien jälkeen 1760-luvulta alkaen. Mainittakoon, että Cookin yhtenä apulaisena oli mukana myös turkulainen kasvitieteilijä Herman Spöring, jonka mukaan Cook nimesi erään saarenkin Uuden Seelannin rannikolta.

Aikakirjat kertovat, että kapteeni Cook toi myös olutkulttuurin niin Uuteen-Seelantiin kuin Australiaan. Eihän Lontoossa Endeavour-laivalle lastattu neljä tonnia olutta pitkään riittänyt. Uusilla mantereilla oli syytä heti aloittaa oluen valmistus. Kapteeni Cookille kuuluukin kunnia oluenpanon käynnistämisestä Uudessa-Seelannissa. Se tapahtui 27. maaliskuuta vuonna 1773.

Britti-imperiumin perintönä saarilla kukoistaa olutkulttuuri tänäänkin – pienpanimobuumeineen päivineen. Onpa saarten tuliperäinen maaperä synnyttänyt lukuisia omaperäisiä ja mielenkiintoisia humalalajikkeitakin.

Entä miltä maistuivat esimerkkioluemme? Monteith’in Southern Pale Alessa ei ole ipamaista purevuutta. Lienevätkö sitten tuulet Etelämerellä lempeämmät kuin Intianmerellä! Kevyt ruokaolut, maistuu vaikka tuoresalaatin kumppanina. Kuivahko, hiilihappoinen kesäjuoma.

Tuatara Brewingin Kapai sen sijaan on varsin humalikas. Perusmaku on amerikkalaisen sitruksinen, vaikka olut muuten muistuttaa enemmän eurooppalaista. Liekö aromi peräisin juuri uusi-seelantilaisten omista humalista ja maltaista? Miellyttävä tuttavuus. Erikoiskiitosta sai pullo, jonka röpöliäinen pinta jäljittelee tuataran nahkaa. Tuatara on kotoperäinen lisko, joka on elellyt Uudessa-Seelannissa jo paljon ennen ihmisen saapumista saarille.

Alkuperäiseen aprikointiin palataksemme: Callistus kallistuu sille kannalle, että oluen rahtaaminen Uudesta-Seelannista asti ei välttämättä ole järkevää, muttei näin maistelumielessä järin suuri ympäristörikoskaan. Ehkä meille turkulaisille riittäisi kuitenkin Uuden-Seelannin tuomisiksi Rettigin palatsimuurin syvennykseen asetettu Spöringin saarelta tuotu kivenmurikka.

Juhlavuoden tervehdys Baijerista

Kesän alussa Callistus maisteli satavuotiaan Suomen kunniaksi tuotettuja kotimaisia ja vähän ulkomaisiakin juhlaoluita. Nyt on myös oluen suurvalta Baijeri liittynyt onnittelijoiden joukkoon. Ala-Baijerissa sijaitseva Aldersbacher-panimo on valmistanut Suomen juhlavuodelle omistetun lagerin Aldersbacher Kloster Dunkel 2017 (5,3 %).

Panimon historia menee niin, että muuan rikas paroni osti Aldersbachin kylässä sijainneen keskiaikaisen sistersiläisluostarin panimoineen päivineen vuonna 1811 ja rupesi kehittämään siellä oluttuotantoa.

Baijeri oli tuolloin juuri itsenäistynyt Napoleonin sotien yhteydessä omaksi kuningaskunnaksi. Monarkia lakkautettiin lopulta vasta ensimmäisen maailmansodan loppuselvittelyissä. Siis samaan aikaan kuin Suomi itsenäistyi. Baijeri oli aikanaan ylpeä valtakunta, jonka sotahistoriassa on suomalaisia oluenystäviä kiinnostava yksityiskohta. Baijerilaiset nimittäin sotivat preussilaisia vastaan vuonna 1866 ja kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi sijoitti huikean juopottelunäytelmänsä Olviretki Schleusingenissa juuri tuon sodan pyörteisiin. Lienevätkö hurjat nahkahousut nauttineet sotanäyttämöllä juuri Aldersbacherin tuotteita. Panimo ainakin oli jo noihin aikoihin voimissaan.

Callistus maisteli Kloster Dunkelia elokuun viimeisenä lauantaina, muinaistulien yönä. Suomen satavuotispäivään oli aikaa sopivasti tasan sata päivää. Juhlaolut osoittautui erinomaisen tyylipuhtaaksi baijerilaiseksi laatudunkeliksi. Ei turhia kikkailuja, ei ylenpalttista makeutta eikä vetisyyttä. Olut tuo mieleen muinaisen turkulaisen Panimoravintola Hermannin mainion hanadunkelin. Juoma käy yhtä hyvin seurustelun virittäjäksi kuin monipuoliseksi ruokaolueksi. Kloster Dunkel on kelpo kunnianosoitus Suomen juhlavuodelle. Kiitos siis oivasta syntäritervehdyksestä baijerilaisille!

Humalatonta menoa

Keskiajalta alkaen humala on kuulunut erottamattomasti oluen valmistukseen. Humala on siis toisaalta aika tuore juttu, onhan olutta pantu jo tuhansia vuosia. Humalatonta olutta kutsutaan nimellä gruit, joka tulee yrttiä tarkoittavasta muinaisen saksan sanasta Gruit tai Grut.  Nykysaksassa yrtti on Kraut.

Humala syrjäytti vähitellen oluen maustamiseen käytetyt erilaiset yrttiseokset. Harvoja humalan hyökkäyksestä selvinneitä vanhoja gruit-tyypin oluita on suomalainen sahti, jonka maustamisessa on käytetty katajan marjoja ja oksia. Vanha gruit-perinne on kuitenkin nyt kokemassa renessanssia sekä maailmalla että Suomessa.

Niinpä koti-Alkomme kesävalikoimiinkin  ilmestyi kaksi suomalaista gruit-alea. Rekola ja Hiisi ovat jatkaneet luovaa yhteistyötään panemalla Kaksi Kotia -sarjassaan villiyrteillä ja pakurikäävällä maustetun gruit-alen nimellä Vailla Humalaa (5,6%). Hopping Brewster’s on puolestaan tuottanut helsinkiläiselle Finnjävel-hipsteriravintolalle puolukalla ja lakritsijuurella maustetun nimikko-gruitin Finnjävel (5,3%).
 

Vailla humalaa ja Finnjävel ovat sen verran happamia, että ne voitaisiin hyvin lukea myös hapanoluisiin. Turun linnan huoveille aikanaan tarjottu suopursu-gruit lienee myös ollut melkoisen hapanta - päinvastoin kuin humaloitu herrainolut. Gruit-tyyliin happamuus ei sinänsä kuulu, saattaahan esimerkiksi oma mainio sahtimmekin olla joskus aika makeaa.

Vailla Humalaa -alen ensi maistelu tuo mieleen piparkakkumausteen ja tyrnimehun. Humalamaisen katkeruuden takana ovat ilmeisesti ennen kaikkea valmistuksessa käytetyt pakurijauhe sekä pujo. Avatun pullon nuuhkaisu vie ajatukset kesäiselle kukkakedolle, jossa tuoksuvat mesiangervo, kanerva, siankärsämö ja apila.  Hienoa parfyymia – ei muuta kuin tippa korvan taakse ja menoksi.  Kyllä näitä kedon kukkia on aistivinaan myös oluen maussa. Tähän terveysjuomaan saattaisi jäädä koukkuun. Pieni lasillinen aamuisin – mutta vain lääkkeeksi!

Finnjävelin katkeruus syntyy puolukasta, johon lakritsijuuri taittuu hauskasti. Puolukka putkahtelee aina välillä esiin, mutta lakritsi vahvistuu jälkimakua kohti. Punertavan ruskean juoman katkeruutta lisää myös paahteisuus. Mielenkiintoinen APA-vaikutelma on saatu aikaan hedelmillä: appelsiininkuorta, limeä ja greippiä. Jännittävä tasapaino makeuden ja happamuuden välillä, jokaisella siemauksella tuntuu olevan hiukan oma vivahteensa. Nämä suomalaiset gruit-alet ansaitsevat sijansa rohkeina ja kekseliäinä kokeiluina. Kummassakaan juomassa kikkailu ei uhkaa olutidentiteettiä.

... ja vähän humalaistakin

Callistuksen pihahumalaa

Humalan asemaa oluen ensi sijaisena ryydittäjänä tällaiset hauskat kokeilut eivät silti horjuta. Eikä se ole tarpeenkaan. Humala on ja pysyy oluessa. Käytettyjen humalalajikkeiden kirjo on päinvastoin laajenemassa. Oluen ystävät ovat oppineet erottamaan ja arvostamaan eri humalien tuottamia erilaisia makuelämyksiä.

Hienoa on myös, että Suomen luonnonvarakeskus (Luke) on käynnistänyt hankkeen oluen panoon sopivan aromikkaan kotimaisen humalakannan kehittämiseksi. On muistettava, että joka talossa on ollut keskiajalta lähtien oma humalatarha. Ruotsin vallan vuosisatoina talot maksoivat jopa veronsa humalankäpyinä. Tuontihumala syrjäytti kotimaisen vasta 1800-luvulla, mutta monien humalistojen jälkeläiset kukoistavat edelleen villinä.

Luke etsii parhaillaan näitä pitkään viljeltyjä ja ilmastoomme parhaiten sopeutuneita aromikkaita humalakantoja ja pyrkii elvyttämään humalaviljelyn panimoiden käytettäväksi. Luken projekti kestää monta vuotta. Olisi hienoa, jos joku ketterä pienpanimo löytäisi oikotien asiassa ja panisi ensimmäisen satsin tulemaan. On muistettava, että kaikki Suomen pihapiireissä ja kotipuutarhoissa tänäänkin kukoistavat tuhannet humalakasvit on alun perinkin istutettu nimenomaan oluen panoa silmällä pitäen.